Jännittävä ja romanttinen SIMS2-tarina, jonka juonenkäänteet vievät lukijan huimaan seikkailuun muinaisten simka-intiaanien jäljille Etelä-Simerikkaan. Jaksoja on kaikkiaan kahdeksan.  Ihan itse on keksitty koko juttu. Siispä tarina ja kuvat ovat tekijänoikeuslain alaisia. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiointi kielletty.

 

Päähenkilö on nukketyttö Nadia.

 

Sekä Nadia että alienpoika Nocturno ovat syntyneet Elbonian naapurustossa SIMS2 Amour-sarjassa.

 

Nadia on löytölapsi, joka tässä tarinassa lähtee etsimään sukujuuriaan. Nocturno on mahtavan vampyyriruhtinaan, Vlad Draculan poika, joka ei halua ryhtyä vampyyriksi ja siksi joutuu huonoihin väleihin isänsä kanssa.

Tarina on oma alkuperäinen ideani, mutta olen parissa kohdassa hyödyntänyt vanhoja kansantaruja. Ensimmäinen on prologin alussa, jossa on käytetty Inka-intiaanien tarua ja toinen on 2. osan alussa oleva kalevalainen tarina maan synnystä. Muuten kaikki on oman mielikuvitukseni tuotetta ja mahdolliset yhtymäkohdat todellisiin tai kuvitteellisiin tapahtumiin ovat täysin sattumanvaraisia ja tahattomia.

Nadian ja Nocturnon taustoja voit lukea SIMS2 Amour -sarjan osista
29. Uusia tuulia
30. Ihmeiden aika ei ole ohi

 

Kuvituksessa olen käyttänyt valtavasti etupäässä muiden tekemiä muokattuja osia, jotka olen ladannut eri sivustoilta. On mahdotonta luetella kaikkia erikseen, mutta ainakin sivustoja olen laittanut tuonne näkyville, mistä tavarat on ladattu. Kiitokset kaikille tekijöille!

 

 

Lorem Wogwatin salaisessa kammiossa Nadia oli huomannut Wogwattien perinteisen taikapallon käytön luultua vaikeammaksi:

- Tuossa taikapallossa täytyy olla jotain vialla, sillä en saa sitä toimimaan, vaikka kuinka yritän. Jospa se on mennyt rikki lojuttuaan pitkään luolan lattialle unohdettuna. Olisi luullut noin arvokkaan esineen ansaitsevan suojakseen laatikon. Voihan olla, että ohjekin on puutteellinen, valitti Nadia Loremille yritettyään turhaan tutustua taikapallon saloihin.

- Niin, totta kylläkin. Arvokasta esinettä olisi tuskin jätetty lattialle ihan noin vaan. Ehkä se lakkasi toimimasta jo simkojen aikaan. Luulenpa, että tässä on vielä jotakin, jota emme tiedä. Mutta mitähän se voisi olla, ihmetteli Lorem vastaukseksi.

 

 

Perimätiedon mukaan taikapallolla pystyi vaiikuttamaan tulevien tapahtumien kulkuun. Nadia yritti sinnikkäästi yhä uudelleen ja uudelleen, sillä hän halusi varmistaa tulevien suunnitelmiensa onnistumisen, mutta taikapallo ei antanut hänelle tulevaisuuden avaimia. Sen sijaan se kertoi vanhasta kolmen laista: saat takaisin hyvät ja pahat tekosi kolminkertaisesti itsellesi. Tämä laki oli ollut voimassa jo aikojen alusta lähtien ja se oli itse asiassa Nadiallekin jo tuttu.

 

 

- Taikapallosta on ollut kyllä hyötyä kosmisten lakien ymmärtämiseen, mutta ei se anna minun nähdä tulevaisuuteen edes vilaukselta. Olen niin pettynyt, huokasi Nadia väsyneenä turhasta yrittämisestä.

- Jospa sitten keskittyisit taikavoimiesi kehittämiseen, ehdotti Lorem ja lupasi tutkia, mikä taikapallossa oikein kiikasti.

 

 

Nadia piristyi silminnähden, kun tuli puhe taikuudesta. Se luontui häneltä hyvin ja hän tiesi nyt löytäneensä oman alansa.

- Nautin niin kovasti taikuudesta. Haluan tulla hyväksi noidaksi ja opettelen keittämään hyvyysjuomaa. Sitten teen maailmasta paremman paikan kaikille olla ja elää, Nadia puhkui intoa ja Lorem hymyili hänen lapselliselle viattomuudelleen.

 

 

Sen jälkeen Nadia keskittyi sopan keittoon taikapadallaan Loremin talon takapihalla, jossa puut ja pensaat suojasivat naapureiden uteliailta katseilta. Hän oppi koko ajan uutta ja tuli yhä taitavammaksi. Hän sai huomata, että ahkeruus palkitaan.

 

 

Nadialle tuli mieleen, että ehkä häneltä oli jäänyt luolan hämärässä jokin taikapalloon kuuluva osa huomaamatta. Hänellä oli vielä tuoreessa muistissa kauhukokemus loputtoman pitkistä, pimeistä ja kosteista luolaston käytävistä. Hän arveli kuitenkin uusien taikakeinojensa auttavan, jos onnistuisi palaamaan luolaan.

- Miten voisin päästä luolaan takaisin? Suuaukko on sortunut enkä tiedä muuta yhteyttä luolastoon kuin sen putouksen, jonka kautta tulin ulos. Mutta siitä olisi turha yrittää pyrkiä sisään, koska vastavirta oli niin voimakas.

 

 

- Aiotko siis palata luoliin uudelleen? Tuskin löydät enää takaisin juuri siihen kammioon, josta sen pallon otit mukaasi, toppuutteli Lorem huolissaan, että Nadia eksyisi taas.

- No kiitti vaan. En minä tuollaista kannustusta tarvitse, puuskahti Nadia ja lisäsi, että varmaan Vito oli kätkenyt aarteen johonkin toiseen kammioon luolastossa, sillä kovin kauas hän ei olisi voinut sitä siirtää niin lyhyessä ajassa.

- Yritän juuri selvittää, miksi simkavaltakunta lopulta kuitenkin tuhoutui, vaikka heillä oli tuo taikapallo käytössään, sanoi Lorem ja arveli, että pallo oli saattanut mennä lukkoon jo tuolloin.

- Taikka sitten simkojen tekemät vääryydet kostautuivat heille kolminkertaisesti, kuten vanha kolmen laki määrää, mietti Nadia.

 

 

Tällä välin Simbreron kaupungin keskustassa:

 

Keskustorin rakennukset kylpivät keskipäivän ankarassa auringonpaahteessa ja ilma tuntui väreilevän tukahduttavan kuumana. Paikalliset simit viettivät siestaa.

 

 

Vito Tamacun oli palannut simien ilmoille piilotettuaan anastamansa aarteen varmaan paikkaan. Hän oli tyytyväinen, ettei Nadiasta ollut kuulunut pihaustakaan. Eihän Vito voinut tietää, että Nadia oli selviytynyt luolasta ulos toista kautta.

- Nyt on kulunut juuri sopivasti pari päivää luolan sortumisesta, hän tuumi, joten on parasta tehdä Nadiasta katoamisilmoitus. Hän oli päättänyt esittää kertomuksen, joka olisi mahdollisimman lähellä totuutta. Siten hän ei toivottavasti puhuisi itseään pussiin ja paljastaisi, että hän itse oli räjäyttänyt luolan katon.

 

 

 

Vito marssi päättäväisin askelin poliisiprefektuurin päämajaan toistellen mielessään tarinaa, jonka oli sepittänyt. Hän oli käynyt tarinan läpi monta kertaa ja uskoi sen olevan aukoton. Hän oli varma, ettei näkisi Nadiaa enää milloinkaan elossa.

 

 

 

Poliisipäällikkö oli juuri päättänyt siestansa ja otti Viton vastaan työhuoneessaan.

- Olin sisareni Nadian kanssa tutkimassa suurta luolastoa, kun käytävä yllättäen sortui. Onnistuin raivaamaan itseni ulos, mutta sisareni jäi loukkuun eikä vastannut huutoihini. Hän on ehkä loukkaantunut ja tarvitsee apua. Nyt olisi kiireesti järjestettävä etsintäpartio, Vito selitti niin vakuuttavasti kuin osasi.

 

 

- Vai suurta luolastoa, tunnen paikan suurin piirtein. Tietääkseni alueella ei ole nyt ollut isompaa maanjäristystä eli miten pahasti luola sortui? Putosiko katosta muutamia kiviä vai onko se kokonaan romahtanut? kyseli poliisipäällikkö.

 

 

Vito kertoi vain yhden käytävän tukkeutuneen, mutta luolasto oli muutoin ennallaan.

- No sitten me äkkiä vapautamme luolaan vangiksi jääneen sisaresi ja saamme hänet sairaalahoitoon, jos tarvetta on, poliisipäällikkö nauroi itsevarmasti. Vitoa ihmetytti tuo nauru. Hänestä tässä ei ollut mitään huvittavaa.

 

 

Varjot alkoivat jo pidetä ennen kuin poliisipäällikkö lähti tutkimaan ilmoitettua katoamista ja luolasortumaa. Hän muisti isoäitinsä pitäneen luolaa kirottuna paikkana, josta piti pysyä kaukana tai tapahtuisi kauheita asioita. - Vanhojen eukkojen taikauskoa, hän kuittasi asian pois mielestään.

 

 

Poliisipäällikkö saapui paikalle vanhalla ruostuneella jeepillään. Nuo vartijapatsaat olivat aina saaneet kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiissään. Ne olivat niin tiukkailmeiset ikään kuin ne tietäisivät jotakin.

 

 

Vito esitteli poliisipäällikölle paikkaa, jossa luolan suuaukko oli sijainnut.

- Tämä on kyllä aika pahasti sortunut tästä, Vito sanoi ja arveli, että oli tapahtunut uusi sortuma sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt hakemaan apua.

 

 

Poliisipäällikkö käveli sortuneen luolankaton päällä ja ihmetteli, oliko tässä muka ollut joskus luolan sisäänkäynti. Hän muisti sen olevan toisennäköinen, vaikka hän olikin viimeksi käynyt luolassa ollessaan vasta nuori poika, eli aika kauan sitten.

 

 

- No, niin se sortuma on sitten muovannut tämänkin paikan ihan erilaiseksi. Ei voi mitään, tuumi poliisipäällikkö muistaen jälleen luolan kirouksen. - Parasta hakea ruumiskoira avuksi etsintöihin, sillä ei tuollaisesta kivikasasta ole kukaan voinut selviytyä elossa.

 

 

 

Tällä välin ilkeän noidan into ei ollut laantunut ollenkaan pienestä vastoinkäymisestä. Hän oli varma, että voisi riistää Suuren Maagin muistiinpanot itselleen, jos saisi tämän tyttären, Nadian, kiinni heti tuoreeltaan ennen kuin tämän taikavoimat vahvistuisivat.

- Hiio-hoi ja hopoti-hop, matkaan luutani! hän huudahti ja ohjasi luutansa lentoradan takaisin kotiinsa vanhan hautausmaan taakse.

 

 

- Parasta tutkia taas pahuuden käsikirjaa, jotta löytäisin tilanteeseen sopivan loitsun, noita-akka tuumi ja hänen lemmikkihämähäkkinsä seurasi vieressä langassa roikkuen.

 

 

- Houkuttelen sen Nadian ansaan. Eikä hän voi aavistaakaan, mikä häntä odottaa, kjäh-häh-hää...

 

 

- Sisiliskon häntiä, myrkkyseitikin hetuloita, karviaismarjan karvoja...hmmm... mitäs vielä... niinpä niin, sumuisten vuorten gorillan kyyneliä ja avaruuspölyä. Ham-ti-dam-damm, ilkeä noita hyräili itsekseen sekoittaessaan sakeaa keitostaan mustassa padassa. Hän keskittyi puuhaansa niin, ettei huomannut jonkun lähestyvän.

 

 

Lorem Wogwat oli päättänyt käydä selvittämässä, mitä ilkeä noita oikein tiesi Wogwattien taikapallosta. Ehkä puuttuva osa löytyisi täältä. Lorem oli melko varma, että noidalla oli sormensa pelissä.

 

 

Noita päästi räkäisen naurun kuultuaan, millä asioilla Lorem liikkui.

- Viis minä veisaan mistään Wogwattien esineistä. Minun ei tarvitse selitellä tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni kenellekään. Häivy tontiltani, huusi noita vihastuneena.

Lorem tajusi, ettei noidan kanssa voinut neuvotella ja arvasi tehneensä virheen tullessaan tänne. Paikalle osunut susi ei mahtanut mitään asioiden saamalle käänteelle.

 

 

Lorem lähti pois pettyneenä. Noita tiesi Wogwateista sen verran, että niihin tehosi vain yksi keino: tuli. Niinpä hän loitsi sopivankokoisen tulipallon ja heitti sen pahaa-aavistamattoman Loremin selkään.

 

 

Loremin vaatteet syttyivät tuleen ja paloivat iloisella liekillä. Noita katseli sivusta ja hykerteli tyytyväisenä. Tokihan hän tiesi, että Lorem oli Nadian ainoa auttaja näillä nurkilla, ja oli riemuissaan saatuaan näin tilaisuuden päästä tästä eroon.

 

 

Eipä aikaakaan kun viikatemies jo saapui noutamaan Loremin.

 

 

Varmistuttuaan siitä, että Lorem todella oli poissa, noita hyppäsi iloisesti rallatellen luudalleen ja lähti matkaan pullollinen vastakeitettyä taikalientä taskussaan.

 

 

Samaan aikaan turvatalossa: voimakas energiavirtaus läpäisi yhtäkkiä Nadian ruumiin sähköiskun lailla ja hän tunsi kylmän ilmavirran pyyhkäisevän kasvojaan. Siitä hän ymmärsi jotakin vakavaa tapahtuneen Loremille. Tämä oli hänen tapansa varoittaa Nadiaa vielä viimeisen kerran. Nadia oli lohduton, sillä hän käsitti olevansa aivan yksin, nyt kun Lorem oli poissa.

- Parasta varautua pahimpaan, Nadia tuumi synkkien aavistusten täyttäessä hänen mielensä.

 

 

Kun noita saapui aivan kuten Nadia oli arvellutkin, hän sai yllättävän vastaanoon. Nadia oli valmiina ja kävi viipymättä hyökkäykseen.

 

 

Tästä tuli hyvän ja pahan noidan taisto, johon Nadia oli koko noitaopintojensa ajan yrittänyt valmistautua. Hän oli opetellut pahan noidan karkotusloitsun, mutta ei tietenkään ollut voinut kokeilla sitä käytännössä kertaakaan. Ja nyt oli tosi kyseessä. Paha noita kaiveli ja kaiveli taskujaan löytääkseen sen pienen pullonsa...

 

 

Nadia ennätti kuitenkin ensin ja lähetti nopealla pyöräytyksellä taikasauvansa kärjestä vahvan valonsäteen, joka ympäröi noidan. Tämä yllättyi täysin ja yritti entistä kiivaammin kaivaa taskun pohjalta pientä pulloa, mutta turhaan.

 

 

Noita tunsi valtavan voiman tarttuvan itseensä ja vetävän hänet mukaansa. Hän ymmärsi lähtöhetkensä koittaneen, mutta ei tiennyt minne joutuisi. Nadiakaan ei tiennyt minne noidankarkotusloitsu oikeasti veisi pahan noidan, mutta ei hän juuri nyt välittänyt tietääkään.

 

 

Yksinäinen susi oli nyt ennättänyt myös paikalle. Se oli taaempaa seurannut henkeään pidätellen noitien taistoa. Nyt se saapui Nadian luo ja kertoi Loremin kovan kohtalon. Sitten susi onnitteli Nadiaa: - Olet tehnyt hyvän teon ja se palkitaan sinulle vielä joskus kolminkertaisesti. Mutta nyt tule mukaani niin näytän sinulle jotakin, lausui susi hymyillen leveää sudenhymyään.

 

 

Nadia oli vielä aivan täpinöissään noitataistelun jäljiltä, mutta halusi silti tietää, mitä sudella oli asiaa. Niinpä hän lähti seuraamaan tätä kohti viidakkoa. He vaelsivat pitkään ja Nadialle alkoi jo tulla nälkä. Onneksi hän löysi matkan varrelta banaanipuita, joiden antimista hän saattoi nauttia.

 

 

Susi veikin Nadian suoraan Viton luokse. Vito järkyttyi syvästi nähdessään Nadian, jonka luuli kuolleen ja tulleen haamuna kummittelemaan. Tämä luulo karisi kuitenkin nopeasti, kun Nadia avasi suunsa ja alkoi sättiä Vitoa ankarasti. Arvatenkin Nadialla oli pari valikoitua sanaa sanottavanaan.

 

 

Susi sai tarpeekseen Viton surkeista selittely-yrityksistä ja hyökkäsi säälimättä tämän päälle. Ei tarvittu kuin yksi sopivaan paikkaan osunut puraisu suden vahvoista leuoista ja Vito kaatui maahan.

Nadia oli kauhuissaan. Eihän hän olisi halunnut vahingoittaa omaa veljeään, vaikka tämä olikin osoittautunut roistoksi.

 

 

 

Nyt asialle ei mahtanut enää mitään. Vito oli saanut ansionsa mukaan ja jäi makaamaan liikkumattomana pensaan juurelle, josta hänet löydettäisiin joskus, kenties jo huomenna, kenties vasta viikkojen kuluttua.

 

 

 

Aamu oli jo valjennut, mutta aina vain susi mennä jolkotti edellä ja Nadia seurasi kompuroiden perässä miten taisi. Hän joutui luottamaan täysin suden paikallistuntemukseen, sillä hän itse oli menettänyt suuntavaistonsa jo aikoja sitten. - Mihin meillä on niin kiire? Hidasta tahtia nyt edes vähän, Nadia aneli, mutta susi ei tuntunut välittävän vaan jatkoi omaa tasaista vauhtiaan. Se oli tottunut liikkumaan viidakossa eivätkä risut tai kivet olleet sille mitään esteitä kuten Nadialle.

 

 

 

Susi näytti tietävän täsmälleen, minne oli johdattamassa Nadiaa. - Vien sinut paikkaan, josta osaat itse kotiin. On tärkeää, että jatkat noitaopintojasi, sillä pelkään ilkeän noidan vielä palaavan. Älä ole huolissasi Vitosta tai aarteesta. Viton kohtalo oli ennalta määrätty ja aarre on kätkettynä samaan luolastoon, mistä se löytyikin, mutta eri kammioon. Tiedän missä se on, eikä sitä sieltä kukaan löydä, joten sinne ei meillä ole mitään kiirettä. Vien sinut sinne sitten myöhemmin.

 

 

 

Nadia oli kovin helpottunut, kun hän tunnisti paikan, missä oltiin: aivan hänen oman palstansa tuntumassa. Hän nousi luudalleen ja lennähti pikimmiten takaisin majapaikkaansa Wogwattien taloon. Siellä hän pääsisi vihdoin rauhassa pohtimaan, miten saisi vampyyrien kynsiin joutuneen poikaystävänsä Nocturnon takaisin.

 

 

 

Opiskellessaan lisää noituutta Nadia oli keksinyt keinon, jota voisi käyttää Nocturnon vapauttamiseen. Reippaasti hän päätti käydä härkää sarvista ja meni puhumaan suoraan Nocturnon isälle, Vlad Draculalle, joka oli itseoikeutetusti suvun päämies ja tunnettu jyrkistä mielipiteistään.

 

 

 

Vladin mielestä Nadia oli röyhkeä tullessaan hänen puheilleen vaatimaan Nocturnon jättämistä rauhaan. Hän halusi kuitenkin kuulla, miten tämä perustelisi vaatimuksiaan. Jotain outoa tytössä kyllä oli. Hän oli jotenkin muuttunut. Tuo kummallinen himertävä sinihehkuisuus kävi Vladin hermoille. Hän ei voinut ymmärtää, mitä se oli.

 

 

 

Nadia keskitti kaikki taikavoimansa Vladin taivuttelemiseen. Sininen hehku oli maaginen voimakenttä, joka vain kasvoi kunnes se lopulta saavutti kohteensa ja ympäröi tämän. Kun Vlad oli maagisen voiman vallassa, hän huomasi yllättäen olevansa sitä mieltä, että Nocturnon piti parantua vampirismista. Sehän oli ennenkuulumatonta! Nadia pääsi nyt ohjailemaan Vladin mielipiteitä ja syöttämään hänen päähänsä omia ajatuksiaan. Mutta Vlad ei tajunnut Nadian ohjailevan mieltään vaan luuli itse keksineensä, että olisikin parasta antaa Nocturnon mennä ja elää omaa elämäänsä.

 

 

Nadia riemuitsi äänettömästi Vladin tehdessä lähtöä. - Jesh!! Nadia aivan kihisi innosta onnistuttuaan mielipiteenmuokkauksessaan, vaikka yritti sitä aivan ensimmäistä kertaa.

- En pidä enää ollenkaan Nocturnosta, ajatteli Vlad ja päätti palata entisille kotinurkilleen hyläten luopiopoikansa.

 

 

Seuraavaksi Nadia etsi käsiinsä Nocturnon, joka oli aivan masentunut ja onneton.

- En ole arvoisesi, Nadia, sanoi Nocturno apeana ja tunnusti tehneensä hirmutekoja, joita vain vampyyrit kykenevät tekemään. - En mahda itselleni enää mitään, minusta on tullut täysiverinen vampyyri! valitti Nocturno.

 

 

Nadia oli loistavalla tuulella eikä antanut toisen apatian tarttua itseensä. - Kas tässä sinulle pieni lahja, jonka olen ihan itse tehnyt, Nadia sanoi ja ojensi paketin yllättyneelle Nocturnolle.

 

 

Paketissa oli pullollinen uutetta, jonka Nadia oli keittänyt taikakirjoista löytämänsä ohjeen mukaisesti. Nadia kehotti Nocturnoa juomaan koko pullollisen kerralla.

 

 

Nadia seurasi jännittyneenä vieressä kuinka Nocturno vääntelehti tuskissaan uutteen vaikuttaessa hänen elimistössään.

 

 

 

Jostain oli taas yksi susikin ilmestynyt paikalle. Se oli hyvin suojelevainen eikä pitänyt Nocturnosta vaan näytti hampaitaan ja murisi tälle vihaisena.

Nocturno ei välittänyt suden uhkaavasta käytöksestä, koska oli niin ihmeissään uutteen aiheuttamasta muutoksesta. - Hei ihan käsittämätöntä, mutta olen parantunut vampirismista, hän huudahti onnellisena.

Silloin susi lauhtui ja lausahti tyynesti: - Voi sinua Nadia, olet tehnyt jälleen hyvän teon. Sekin palkitaan sinulle vielä joskus kolminkertaisesti.

 

 

Samassa olikin jo aamu ja aurinko nousi. Nocturno oli hyvillään varsinkin siitä, ettei aurinko enää polttanut häntä, vaan hän pystyi nauttimaan auringonpaisteesta kuten ennen lapsena. Nocturnohan rakasti aurinkoa. Hän puristi Nadian tiukkaan syleilyyn ja kiitti tätä koko sydämestään. - Sinusta on tullut mahtava noita. Minä olin jo aivan varma, että kohtaloni on sinetöity, mutta sinä pelastit minut, hän hihkui innoissaan.

 

 

Silloin Nadia päätti hiukan esitellä taitojaan ja näytti, miten hän nyt pystyi siirtymään paikasta toiseen ajatuksen voimalla. Nocturno jäi katsomaan suu auki hämmästyksestä, kun Nadia katosi nopeasti hiipuvan valojuovan sisään ja oli yhtäkkiä poissa.

 

 

 

 

- Missäs kävit? kysyi Nocturno naureskellen Nadian palattua takaisin ja onnitteli tätä noitataitojen huipun saavuttamisesta. Itsekseen hän ajatteli: - Mahtavaa, rakkaani on oikea noita, heh-hee! Ihanaa, mitähän tästä vielä tuleekaan?

Niin alkoi onnellinen aika. Nadia ja Nocturno saivat asua Wogwattien talossa, kunnes rakensivat oman talonsa valmiiksi Nadian tontille.

 

 

Kun elämä näin oli järjestyksessä, Nadia alkoi pohtia, mihin ryhtyisi seuraavaksi. Taikapallon arvoitus ei selvinnyt hänelle, mutta hän jätti sen varmaan talteen Wogwattien taloon. Ehkäpä jostain ilmestyisi vielä joku tietäväinen Wogwatti, joka osaisi käyttää sitä.

 

 

 

 

Tämä tarina päättyy tähän.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nadia kääntyi varovasti selälleen makaamaan. Joka paikkaa kolotti. Otsaa kuumotti ja kirveli mahtava kuhmu, jota koristi avohaava ja sen ympärille kuivunut veri. Hänen suunsa oli kuiva kuin beduiinin sandaali ja päätä särki niin, että se tuntui halkeavan pienestäkin liikahduksesta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän oli virunut maassa. Kaikkialla oli tummia varjoja. Vain vuolaana virtaavan veden kohina täytti pimeyden.

 

 

 

Vesirajassa, kylmällä ja kostealla alustalla makaaminen sai Nadian värisemään vilusta ja hän pakottautui istualleen. Päätä huimasi ja hän tunsi huonovointisuutta. Hän yritti muistella, mitä oli tapahtunut. Missä hän oikein oli? Hän pesi kätensä ja kasvonsa kylmässä jokivedessä. Sitten hän muodosti käsillään kupin ja joi ahneesti. Vesi oli raikasta ja se piristi hiukan.

 

 

Noustuaan seisomaan Nadia katseli ympärilleen ja totesi olevansa luolassa. Sitten hän muisti tulleensa etsimään aarretta Viton kanssa. Aarre oli poissa eikä Vitoa näkynyt missään. Jostain kaukaisesta käytävästä kuului putoilevien kivien ryminää ja pistävän tomuista ilmaa pöllähti samalta suunnalta Nadian kasvoille. Hänestä kuulosti aivan kuin luolan katto olisi sortunut jossain etäällä.

- Apua, Vito, apua! hän yritti huutaa, mutta ääni takertui hänen pölyiseen kurkkuunsa ja ulos tuli vain käheää pihinää.

 

 

Nadiaa pelotti. Tarkistettuaan, ettei aarrekammiossa todellakaan ollut muuta kuin tyhjät seinät jäljellä hän päätti lähteä etsimään ulospääsyä. Silloin hänen katseensa kiinnittyi maassa nököttävään lasipalloon.

 

 

Pallo oli tosiaan lasia ja Nadiaa ihmetytti, kuinka se oli voinut säilyä ehjänä.

- Mikähän tämä on? Otanpa sen mukaani, koska se näyttää mielenkiintoiselta, Nadia tuumasi ja pani pallon talteen. Onneksi simien tavaraluetteloon mahtuu.

 

 

- Voi Vito, minkä teit! En pääse tämän joen yli millään, Nadia ajatteli. - Virtaus on niin voimakas, että se voisi imaista minut mukanaan maan uumeniin ja voisin hukkua. Sitä paitsi vesi on kauhean kylmää. Mutta jossakin tämän kaiken veden täytyy tulla ulos ja se tarkoittaa ulos pääsyä myös minulle. Olen melko varma, että tämä joki päätyy sinne palatsitontille, jossa se syöksyy ulos kalliosta valtavana putouksena, hän järkeili.

 

 

Luolan katossa olevat halkeamat olivat liian korkealla ja liian pieniä muutenkin, jotta niistä olisi voinut ryömiä ulos. Silti hän oli niistäkin kiitollinen, sillä niiden kautta pääsi hiukan valoa siivilöitymään luolaan. Ulkona oli näköjään kirkas aurinkoinen päivä, mutta luolassa oli silti hyvin hämärää. Käytävä haarautui ja Nadia valitsi umpimähkään loivasti ylös menevän reitin.

 

 

- No nyt tulin saman joen yläjuoksulle. Väärä suunta, harmitteli Nadia ja päätti etsiä reittiä, joka veisi alajuoksun suuntaan. Hän uskoi löytävänsä sitä kautta pois luolasta.

 

 

Käveltyään pitkin ja poikin luolan käytäviä Nadia alkoi olla jo niin uupunut, että pian olisi pakko pitää pieni lepotauko. Sitten hän kuuli edestäpäin erilaista veden solinaa ja hänen toivonsa virisi uudelleen.

 

 

Nadia kiiruhti askeleitaan ja saapui pieneen kammioon, joka vaikutti hänestä jonkinlaiselta palvontapaikalta alttareineen. Hän oli pettynyt, että tämäkin oli umpikuja. - Ei vieläkään luolan suuaukkoa, hän huokasi eikä jaksanut katsoa tarkemmin alttarirakennelmaa, sitä vartioivaa toteemia tai outoa munanmuotoista esinettä, jota reunustivat pienet mustat pääkallot. Hän halusi vain pois täältä.

 

 

Nadia istahti kivelle, painoi pään käsiin ja alkoi hiljaa itkeä väsymystään ja epätoivoaan. Hän ei huomannut silmäparia, joka tarkkaili häntä etäältä. Häntä oli seurattu äänettömästi jo hyvän aikaa.

 

 

Äkkiä Nadia havahtui huokuvaan hengitykseen, joka kuului aivan läheltä. Luolassa oli joku muukin. Hän ponnahti pystyyn pelästyneenä, sillä hänen viereensä oli tullut suuri, valkoinen tiikeri. Se sanoi: - Hei, ei minua tarvitse pelätä. Minä asun täällä ja haluan vain auttaa sinut ulos kodistani, sillä näen, että olet eksynyt. Minä taas tunnen nämä luolat kuin omat tassuni. Se toinen simi iski sinua kivenmurikalla ja häipyi sitten aarteen kanssa. Yritin estää hänen aikeensa, mutta olen tullut vanhemmiten hitaaksi.

 

 

Tiikeri jatkoi: - Olet vahingossa onnistunut pääsemään luolassa pitemmälle kuin kukaan muu. Tämä on luolaston kaikkein pyhin paikka eikä tästä tiedä kovin moni. Luulenpa ettei kukaan. Täällä, tuossa uhrialttarilla suoritettiin muinoin julmia uhrimenoja, kun simkat lepyttelivät vuorten jumalia, jotta maanjäristykset loppuisivat.

 

 

Seuraavaksi tiikeri lupasi kantaa väsyneen Nadian ulos luolasta ja kehotti Nadiaa istumaan selkäänsä. Vanha tiikeri liikkui verkkaisesti, mutta näytti tuntevan reitin hyvin.

 

 

- Tulemme nyt luolaston ylimmälle suuaukolle lähelle sitä suurta vesiputousta. Tässä tiemme eroavat, sillä minä en koskaan poistu luolasta. Jatkat vain kallion reunaa pitkin tuonne oikealle. Putouksen jylinä kuuluu tänne asti. Seuraavaksi sinun täytyy sukeltaa veden mukana alas, niin pääset takaisin ihmisten ilmoille, lausahti tiikeri ja laski Nadian selästään.

 

 

Nadialla olisi ollut vaikka kuinka paljon kysyttävää vielä, mutta tiikeri kääntyi kannoillaan ja palasi hitaasti ja arvokkaasti askeltaen luolan pimentoon.

- Vain kissaeläimet osaavat kävellä noin, ajatteli Nadia.

 

 

Sitten Nadia teki työtä käskettyä, otti nenästä kiinni ja sukelsi. Vesi oli jäätävän kylmää ja Nadia sävähti liukuessaan virran mukana putouksen reunan yli. Virta painoi hänet väkisin pinnan alle.

 

 

Putouksen juurella Nadia kömpi vedestä pärskien. Pudotus noin korkealta oli ollut aikamoinen tälli, joka iski ilmat hänen keuhkoistaan, niin että hän joutui haukkomaan henkeään. Silti oli ihanaa, että hän vihdoinkin oli tullut tuttuun paikkaan. Aivan kuten hän oli jo arvannutkin, tämä oli se sama palatsin puisto, jossa he olivat käyneet. Nadia ei tiennyt kuinka pitkä aika siitä oli, mutta oletti sen olleen edellisenä päivänä.

 

 

Helpottuneena hän ravisteli vedet korvistaan.

 

 

- Mitä kummaa minun lahkeeseeni on takertunut? Nadia ihmetteli.

 

 

 

Valtava kalanvonkale oli iskenyt hampaansa kiinni Nadian housunpunttiin. Puistoon leiriytynyt Lorem Wogwat tuli juoksujalkaa hätiin.

- Hei mistäs sinä siihen ilmestyit? Ja tuommoinen kalakin on sulla matkassa mukana! Tuosta saa makoisan aterian, hän totesi ihaillen Nadian saalista.

 

 

- Noista yrteistä tulee hyvä aterianlisuke kalan kanssa, ajatteli Nadia ja kahmaisi kourallisen penkalla kasvavaa salviaa mukaansa.

 

 

- Niin on nälkä, että näköä haittaa, huokasi Nadia, joka ei ollut syönyt aikoihin. Häntä heikottii niin, että oli pyörtymäisillään.

 

 

 

Lorem oli tehnyt nuotion ja siinä oli mukava paistaa kalapaloja tikun nokassa. Myös Nadian märät vaatteet kuivuivat nuotion lämmössä nopeasti. Kalasta riitti hyvin kummallekin ja Loremilla oli lisäksi mukana leipiä, jotka hän tietysti jakoi Nadian kanssa.

 

 

Kun oli syöty, Nadia kertoi Loremille, mitä oli tapahtunut. Lorem oli hämmentynyt. Hän kyseli aluksi tarkoin kaikesta, sillä hänen oli vaikea uskoa Vitosta sellaista. - Ajatella, että hän noin sokaistui siitä aarteesta. Ahneus on paha juttu, sillä se johtaa helposti tekemään sellaista, mitä ei muuten ikinä tulisi mieleenkään. Aarre sinänsä on tietenkin kansallisomaisuutta ja se pitäisi saada museoon, hän pohti ja jatkoi hetken kuluttua: - Onneksi sait apua siltä tiikeriltä, niin että pääsit pois. Olen kuullut joskus puhuttavan, että siellä luolassa asuisi sellainen henkiolento, joka voi ottaa eläimen hahmon, mutta tiedä häntä, Lorem puheli rauhalliseen tyyliinsä. Sitten hän kysyi, missä Vito nyt oli ja mitä hänelle oikein oli tapahtunut, mutta Nadia ei tiennyt.

 

 

- Aarre on siis varastettu, totesi Lorem. Nadia myönsi näin käyneen, mutta mainitsi ottaneensa silti luolasta mukaan lasipallon.

- Mikähän se mahtaa olla? Tiedätkö sinä? kysyi Nadia.

- Se on varmaankin yksi niitä taikaesineitä, joita isäsi etsi. Sinullahan on se taikakirja hallussasi. Lue sitä ja opiskele taikuutta, Nadia. Se on paras neuvo, mitä nyt tähän hätään osaan antaa, vastasi Lorem mietteliäänä.

Aika oli kulunut kuin siivillä ja Lorem huomasi Nadian silmien painuvan väkisin kiinni. Niinpä hän ehdotti, että tämä ottaisi pienet nokoset takana olevalla laavulla.

 

 

- Ehdit levätä tässä laavulla vielä hyvän tovin ennen aamunkoittoa. Lupaan etsiä munia ja paistaa niitä sinulle aamupalaksi, mutta koetahan nyt nukkua, sanoi Lorem.

- Olen tosiaan hyvin väsynyt, vastasi Nadia haukotellen.

 

 

Nadia oikaisi pitkäkseen Loremin laavulle ja nukahti heti syvään uneen. Sillä välin Lorem kiiruhti etsimään tietoa Nadian löytämästä lasipallosta. Hänellä oli aavistuksensa, mutta halusi varmistaa asian ennen kuin kertoisi Nadialle. Mikäli hänen epäilynsä osui oikeaan, tuolle esineelle olisi muitakin ottajia. Nadian isä oli varmaankin päässyt sen jäljille ja se oli koitunut hänen kohtalokseen.

 

 

Lorem muisti lukeneensa joskus kauan kauan sitten, että Khorat olisi saanut tuollaisen lasipallon eräältä wogwatilta. Jos se oli juuri se, niin siihen saattoi kätkeytyä myös vaara. Pallo saattoi olla suojeltu loitsulla, jonka pystyi purkamaan vain täsmälleen oikealla vastaloitsulla. Lorem penkoi paperikääröjä ja etsi tekstirullaa, jonka arveli auttavan. Täältä ei kuitenkaan löytynyt muuta kuin hometta ja pölypunkkeja.

 

 

Nadia oli niin lopen uupunut, että nukkuikin sikeästi koko päivän ja heräsi vasta illalla. Lorem oli käynyt sillä välin istunnossa vanhimman tietämänsä wogwattipuun kanssa. Nadia harmitteli, että Vito olikin ollut niin petollinen ja kulta-aarre oli menetetty kenties ikuisiksi ajoiksi. Lorem lohdutti häntä ja sanoi, että lasipallo saattoi olla monin verroin arvokkaampi, kuin koko kulta-aarre yhteensä. Hän oli saanut kuulla vanhalta wogwattipuulta, että lasipalloon kätkeytyi suunnaton taikavoima. Pallon haltija saattoi muuttaa tapahtumien kulkua itselleen edullisempaan suuntaan. Juuri siten Khorat oli aikoinaan ollut niin voittoisa.

- Mutta nyt lähdemme täältä turvallisempaan paikkaan tutkimaan sitä sinun isäsi päiväkirjaa, totesi Lorem ottaen päättäväisesti ohjat käsiinsä.

 

 

- Minä pelkään tuota säteilevää kirjaa, tunnusti Nadia Loremille, kun he olivat saapuneet takaisin majapaikkaan.

- Rohkeasti nyt vain, sanoi Lorem. Luultavasti olet ainoa, joka sitä voi lukea tulematta hulluksi.

Lorem ilahtui nähdessään Nadian rohkaistuvan ja ottavan kirjan sitten vihdoin käteensä.

- Hei, tästäpä tuleekin mielenkiintoinen lukutuokio, sillä nyt tämä teksti avautuu minulle aivan toisella tavalla kuin ennen, Nadia huudahti hämmästyneenä. Kirjojen sulautuminen yhteen oli tehnyt sen ja nyt taikakeinojen salat paljastuivat hänelle.

 

- Täällä on selostus wogwattien taikaesineestä, joka oli pallonmuotoinen, sanoi Nadia. Isä oli etsinyt sellaista, mutta ei löytänyt. Luulenpa, että sen täytyy olla juuri se pallo, jonka minä otin talteen.

- Hyvä, ihan niin kuin arvasin. Nyt meidän on kiireesti lähdettävä turvaan, sillä täällä olemme kuin tarjottimella ja kimppuumme voidaan hyökätä milloin tahansa.

- Kuka meidän kimppuumme muka hyökkäisi? ihmetteli Nadia, mutta Lorem sanoi, ettei ollut aikaa ja hän selittäisi matkalla. Niinpä he keräsivät tavaransa ja lähtivät siltä seisomalta Loremin näyttäessä tietä.

 

 

 

Lorem oli osunut oikeaan. Heidän puuhiaan vakoiltiin. Nyt heidän onnistui poistua juuri viime hetkellä ennen kuin eräs paha noita lennähti paikalle. Hän halusi saada käsiinsä Nadian isän päiväkirjan. Jos hän olisi tiennyt lasipallon löytymisestä, hän olisi kiljunut riemusta ja ponnistellut kahta kovemmin saadakseen myös sen itselleen.

 

 

 

 

Tällä välin toisaalla:

 

Nocturno alkoi jo tottua nukkumaan arkussaan isänsä talossa ja kävi makuulle aamunkoitteessa. - Ymmärrän nyt paremmin isääni, mutta en silti ole lakannut kaipaamasta päivänvaloa. Minua surettaa kovasti, että aurinkoa on nyt varottava tai se polttaa minut tuhkaksi.

 

 

 

Illan tullen Nocturno heräsi ja ajatteli heti ensimmäiseksi Nadiaa. - Minun on saatava nähdä hänet. En voi tälle mitään. Rakastan häntä, mutta en voi olla hänen kanssaan, paitsi jos jotenkin voisin parantua vampirismista. Se taas on hyvin epätodennäköistä, koska meidän suvussamme ei sellaista suvaita. Nyt minun on siis katkaistava välit ja päästettävä hänet vapaaksi. En halua, että hän jää minun takiani yksinäiseksi ja onnettomaksi koko loppuiäkseen.

Vampyyreiden myrkky näivettää sydämen. Siksi heillä on sydämen paikalla pieni, kuivettunut möykky, mutta Nocturnolla oli vahva sydän. Myrkky ei ollut vielä täysin tehonnut ja kuivettuminen oli kesken. Siksi hänellä oli vielä hiukan sydäntä jäljellä.

 

 

Nocturno sopi tapaamisesta Nadian kanssa odotti kuumeisesti rakastaan paikallisen tavernan portailla. Miten hän saisi asiansa sanotuksi, niin että toinen ymmärtäisi? - Sydämeni on näivettymässä ryppyiseksi rusinaksi. En voi antaa Nadialle toiveita paranemisesta, sillä mitään toivoa ei ole, huokaili Nocturno itsekseen ja näki samassa Nadian jo saapuvan.

 

 

- Mutta minkä takia haluat katkaista välimme lopullisesti, Nocturno? kyseli Nadia epätoivoisena. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan eikä voinut hyväksyä. - Kyllä me yhdessä keksimme jotakin, rakas, luota minuun! sanoi Nadia ja kertoi oppimistaan taikakeinoista. Ehkä hän löytäisi vielä jonkun taian, jolla vampirismin voisi peruuttaa.

Nocturno sanoi, ettei uskonut ihmeisiin ja piti päänsä. Hän väitti tunteidensa kuolleen ja haluavansa pitää etäisyyttä, jotta voisi miettiä asioita rauhassa.

- Voithan ottaa minuun yhteyttä, jos jonkun taikakeinon löydät. Mutta pidä kiirettä sillä täysin näivettynyttä sydäntä ei enää pelasta mikään.

 

 

Nadia juoksi pois kyyneleet silmissä ja ajatteli, että Nocturno oli tosiaan muuttunut kylmäksi ja kovaksi tultuaan vampyyriksi. Aikaa ei ollut hukattavana hetkeäkään, jos mieli saada rakkaansa takaisin.

 

 

- En kestä, jos hän jää tuollaiseksi. Rakastan häntä niin, tarvitsen häntä, vaikeroi Nadia.

Nocturno oli seurannut Nadiaa ja kuunteli toisen tuskaa aloillaan seisten. Hän oli murheellinen Nadian puolesta sen verran kuin pienellä sydämen syrjällään kykeni. Millään tavalla hän ei kuitenkaan osannut enää lohduttaa toista.

 

 

- Kyllä se Nadia siitä ajan oloon toipuu, ajatteli Nocturno paatunena ja lähti menemään.

 

 

 

Palattuaan isänsä taloon Nocturno joutui myös vaivihkaa pyyhkäisemään silmäkulmaansa ja yllättyi itsekin moisesta tunteenpurkauksesta.

- Mikä tuota poikaa oikein vaivaa, kun se on noin mahdoton? ihmetteli Vlad. Ruhtinas Tepes arveli, että Nocturno oli saanut elää liian pitkään tavallista elämää ja hänelle oli kehittynyt vahva sydän. Kenties juuri siksi sydämen kuivettuminen ja sopeutuminen vampyyrien elämäntyyliin vei enemmän aikaa.

- Mutta kyllä hänestäkin vielä tulee täysin sydämetön kuten oikean vampyyrin tulee ollakin, vakuutteli Ruhtinas Tepes.

 

 

Loremin salaisen turvatalon salaiseen huoneeseen pääsi vain salaisen salaoven kautta.

 

 

- Olemme nyt turvassa. Tänne eivät ulkopuoliset pääse, vakuutti Lorem ja kehotti Nadiaa panemaan lasipallonsa pöydälle. Siinä oli jo valmiina kirjoituskäärö, jonka Lorem oli onnistunut kaivamaan esiin wogwattien arkistosta. Hän oli löytänyt tarvittavan vastaloitsun, jolla lasipallon saisi avautumaan.

 

 

- Mieletönta, huudahti Nadia tutkittuaan tekstikääröä ja lasipalloa jonkin aikaa. - Tällä voi todellakin muuttaa tapahtumien kulkua. tosin ei enää jälkikäteen. Olisi pitänyt löytää tämä aikaisemmin, niin siitä olisi ollut jotain hyötyä. Tosin emmehän voineet mitenkään tietää, mitä oli tulossa.

- Sinun on opiskeltava sen käyttöä. Ehkä se kertoo myös tulevaisuuden, arveli Lorem.

 

 

- Panin sen sinun kirjasi tuonne lukutelineeseen, jos vaikka haluat lukea sitä välillä, sanoi Lorem, joka paloi halusta päästä itse tutkimaan lasipallon salaisuutta.

 

 

Nadia oli päättänyt auttaa Nocturnoa ja luki isänsä päiväkirjaa suorastaan ahnehtimalla. Hän ei tuntenut nälkää eikä väsymystä, sillä kirja tempaisi hänet mukaansa. Niinpä hän oppi taikuudesta koko ajan vain enemmän ja enemmän.

 

 

Illan tullen hän oli jo löytänyt vampyyrimyrkylle vasta-aineen ja kävi kokeilemaan taitojaan noidankattilan ääreen. Lorem kannusti vieressä: - Hyvältä näyttää! Isäsi oli oikeassa, Nadia. Sinulla on luontainen lahjakkuus taikuuteen.

- On mennyt jo pari päivää. Kunpa vain ei olisi jo liian myöhäistä, ajatteli Nadia.

 

 

Katsoessaan peiliin Nadia huomasi sädehtivänsä sinistä valoa. - Tuntuupa oudon hyvältä. Mitähän tämä nyt on? hän ihmetteli.

 

 

Jatkuu...

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ilma tuntui muuttuvan äkisti kylmemmäksi niin, että Nadiaa värisytti. Vito oli vaipunut transsiin ja alkanut kouristella, kun joku tunnistamaton henkimaailman asukas yritti ottaa hänet valtaansa. Hän kamppaili urheasti vastaan ja hänen huuliltaan kuului vaikertava huuto. Sitten transsi syveni ja hänen äänensä muuttui matalammaksi. Nadia mulkoili syyttävästi pöydällä säteilevää kirjaa: - Kaikki alkoi, kun kirjat sulautuivat toisiinsa. Se aiheutti jonkinlaisen voimakkaan energiapulssin. Mitä kauheaa sinä typerä kirja oikein teet minun ystävälleni?

 

 

Siinä Nadian silmien edessä henki otti Viton valtaansa ja sulki tämän tietoisuuden. Vaikka Vito oli yrittänyt taistella vastaan, henki oli voimakkaampi. Se alkoi puhua rauhallisesti Viton suulla, mutta tummemmalla, karhealla äänellä: - Olen odottanut tätä hetkeä jo kauan, rakas Nadia-tyttäreni. Älä pelkää, olen isäsi ja puhun sinulle haudan takaa henkimaailmasta. Kerron sinulle jotain, kuuntele tarkoin, sillä meillä ei ole paljon aikaa ennen kuin energiapulssi kuluu loppuun.

 

 

Kauan sitten, muinaisen Simka-valtakunna loistoaikoina, maan hallitsijaksi nousi mahtava sotapäällikkö Khorat Simka. Hän rakennutti itselleen suuren vesiputouksen juurelle palatsin, joka oli paljon komeampi kuin hänen isänsä talo oli ollut. Mene tälle tontille. Tunnistat paikan suuresta vesiputouksesta. Kaiva sen putouksen edustalta, niin löydät aarteen.

 

 

Viton ilme oli pelottavan julma ja Nadia mietti, miltä hänen isänsä oli mahtanut näyttää. Oliko hän ollut pelottavan ja julman näköinen? Yhtään kuvaa hänestä ei ollut säilynyt.

 

Henki jatkoi: - Khoratin valtakaudella maassa vallitsi tiukka kuri ja järjestys. Hän valloitti uusia alueita, jotka liitettiin valtakuntaan. Niistä hän keräsi itselleen suuret rikkaudet ja pian kaikki maat ja kansat kumarsivat häntä.

 

 

 

Khorat rakennutti itselleen aina vain uusia palatseja. Hän janosi ahneuksissaan lisää valtaa ja mainetta, kultaa ja jalokiviä eikä hänelle riittänyt mikään. Hänen salainen aarrekammionsa oli tuskin puolillaan ja se huolestutti häntä. Hän tarvitsi mielestään enemmän. Hänellä oli oikeus saada enemmän, sillä hän oli maailman valtias.

 

 

- Perheeseen syntyi tietysti lapsia. - Vihdoinki oikea simkojen perillinen, oikea auringon poika, tuumi Khorat. Hän antoi pojalle nimeksi Evon ja helli tätä ylpeänä, mutta ei piitannut tyttärestään lainkaan.

 

 

- Evon oli älykäs lapsi, joka halusi tietää kaikesta kaiken. Khorat päätti tehdä hänestä perillisen, mutta pelkäsi tämän ylpistyvän liikaa ja sen vuoksi kohteli tätä ankarasti ja kuritti tämän tästä. Itsepäinen ja taipumaton Evon pelkäsi isäänsä ja piti tätä orjapiiskurina.

 

 

- Kerran kun kukaan ei huomannut, Evon kokeili, miltä tuntui istua isän valtaistuimella. Se tuntui hyvältä - humalluttavan hyvältä, sillä hän oli yhtä vallanhimoinen kuin isänsä. 

- Maltan tuskin odottaa. Jonain päivänä tämä kaikki on minun, hän tuumi ja mietti, miten voisi nopeuttaa valtaan pääsyään.

 

 

 

- Khoratilla oli kaksi poikaa ja heidän aikansa kului biljardia pelatessa, mutta he eivät olleet niin viattomia kuin päältä olisi näyttänyt. He olivat juonittelijoita ja päättivät yksissä tuumin syöstä ankaran isänsä vallasta.

 

 

- Siinä vaiheessa Khorat oli käynyt hyvin epäluuloiseksi ja päätti piilottaa aarteensa paremmin. Hän ei luottanut kehenkään, ei edes omiin poikiinsa. Varsinkaan omiin poikiinsa hän ei luottanut.

 

- Aarre on edelleen piilossa. Kukaan ei tiedä mitä tapahtui, mutta Khorat ilmeisesti piilotti sen niin hyvin, että se katosi lopullisesti. Minäkään en kyennyt sitä löytämään, vaikka pääsinkin jäljille, Nadian isän ääni alkoi heiketä ja hän jatkoi nopeasti: - Nyt pitää lopettaa, sillä Vito on romahtamaisillaan väsymyksestä. Nadia, rakas tyttäreni, jatkathan työtäni! Ai niin, vielä yksi asia, Vito on veljesi, sanoi ääni tuskin kuuluvana kuiskauksena ja niin hän poistui yhtä yllättäen kuin oli tullutkin.

 

 

Nadia tunsi kylmän ilmavirran kasvoillaan. Vito näytti aivan lysähtävän kasaan, kun henki erkani hänestä. Jäljelle jäi niin syvä hiljaisuus, että Nadia kuvitteli kuulevansa naulojen ruostumisen pöydän laudoituksessa. Vito istui hetken eteensä tuijottaen paikallaan sanomatta mitään. Hän oli selvästi pyörryksissä eikä tiennyt mitään siitä, mitä juuri äsken oli tapahtunut. Hän kertoi voipuneena olevansa lopen uupunut ja menevänsä nukkumaan.

 

Nadian sydän hakkasi hurjasti. Jäätyään yksin terassille hän toivoi hartaasti, että Nocturno tulisi hänelle avuksi. - Milloinkaan en ole tuntenut itseäni näin yksinäiseksi ja avuttomaksi, hän ajatteli.

 

 

Kaikki tuntui aivan epätodelliselta. Koska ei tiennyt mitään muutakaan, Nadia meni ulos kävelemään ja aloitti jälleen istunnon wogwattipuun kanssa. Niitä tuntui todellakin riittävän. Nadia kysyi ajatustenvaihdon avulla suoraan neuvoja. Eihän Nadia tiennyt Vitosta yhtikäs mitään. Miten hän saattoi olla varma tämän aitoudesta? Aivan yhtä hyvin kakki äskeinen oli saattanut olla pelkkää näyttelemistä. Eihän puu sellaiseen osannut mitään sanoa. Se oli ollut puun muodossa jo 50 vuotta.

 

Puu kertoi nimekseen Lorem Wogwat ja lisäsi, että voisi kohta muuntautua taas simin hahmoon, koska oli ollut puun muodossa riittävän kauan ja kerännyt voimia. Se oli Nadian mielestä loistavaa.

 

 

Nadia pelästyi selkänsä takaa kuuluvaa murinaa. Paikallinen susi se siinä tuli kertomaan tuoreita uutisia Nocturnosta. Nadia oli heti korvat hörössä innokkaana, kun tuli puhe hänen rakkaastaan.

- Minulla on niin kova ikävä Nocturnoa, hän valitti, missähän hän on nyt? Kaipaan häntä niin.

 

 

Vlad Dracula oli nyt tyytyväisempi kuin koskaan. Hänen molemmat poikansa olivat vampyyreitä ja hän oli lisäksi löytänyt itselleen hyvän morsiamen arvostetusta vampyyrisuvusta. Nocturnoa mietitytti, sillä hän oli vastoin tahtoaan joutunut tähän tilanteeseen, eikä tiennyt mikä olisi nyt paras tapa toimia. Hän halusi pois, mutta ei uskaltanut suututtaa isäänsä, kun tämä nyt kerrankin oli niin hyvällä tuulella.

 

 

Yllättäen Vlad pyysi poikaansa Nocturnoa bestmaniksi: - Enhän minä tosin ole vielä edes kosinut, mutta jos tästä kohta puoleen tulee häät, niin suostuisitko sinä, rakas poikani, bestmaniksi?

Nocturno yritti turhaan pysytellä rauhallisena. Hän ei ollut tyytyväinen asioiden tilaan ja piti ehdotusta näissä oloissa naurettavana.

 

 

- Tuo tuli kyllä nyt aivan puskista! Isä, olet juuri tehnyt minusta vampyyrin piittaamatta minun toiveistani pätkääkään. Se oli mielestäni väärin toimittu. Kaikella kunnioituksella, eikö sinusta ole vähän ennen aikaista toivoa, että olisin valmis heti unohtamaan? Enhän ole vielä tottunut edes näihin suuriin hampaisiinkaan! Nocturno huudahti kostuttaen kielellään teräviä kulmahampaitaan.

Vlad oli ymmällään. Hän oli tarkoittanut vain poikansa parasta - toiminut niin kuin rakastava isä.

 

 

 

Boris, joka oli seurannut vieressä, puuttui nyt puheeseen: - Kuinka sinä kehtaat olla noin kiittämätön? Kyllä sinun pitäisi arvostaa isääsi vähän enemmän. Hän sentään pelasti sinut...

 

 

Mutta Boris ei saanut sanotuksi lausetta loppuun. - Vai pelasti, kivahti Nocturno raivoissaan, pelastipa tosiaan! Millä oikeudella sinä minulle tuollaisia tulet sanomaan? En kestä enää päivänvaloa ja voi olla, että menetin myös rakkaani tämän takia. Hoida omat asiasi äläkä sekaannu tähän!

 

 

Boriksen jäädessä seisoskelemaan myrkyn nielleen näköisenä Nocturno kiiruhti yön pimeyteen.

- Voi Nadia, ikävöin sinua niin. Miten haluaisinkaan rutistaa sinut tiukkaan syleilyyn, mutta en voi. En voi tulla luoksesi, koska se ei olisi sinulle enää turvallista. Ei nyt, kun minulle on tullut tarve saada tuoretta verta, Nocturno ajatteli allapäin. Verenhimo tykytti tuskallisen voimakkaana hänen suonissaan ja ajoi hänet öisille kaduille saalistamaan.

 

 

Seuraavana päivänä

 

Hitaasti mutta verkkaiseen tahtiin Lorem Wogwat valui ulos puun ja kuoren välistä simin hahmoon muuntuen. Metamorfoosi oli alkanut jo yöllä ja muistutti perhosen kuoriutumista toukankotelostaan. Tässä vaiheessa wogwatit olivat aina haavoittuvaisimmillaan.

 

 

Vain ontto puunrunko jäi jäljelle, kun miekkonen irtautui siitä. - Tämä on ollut asumukseni viimeiset 50 vuotta. Vähän kuivaa oli, niin että seuraavalla kerralla valitsen kyllä rehevämmän kasvupaikan. Onpa ihana päästä taas liikekannalle, Lorem puhisi itsekseen. Taakseen katsomatta hän lähti sovittuun tapaamiseen Nadian kanssa.

 

 

Kirkkaassa päivänvalossa asiat näyttävät usein vähemmän pelottavilta. Aamun valjettua Nadia oli saanut puhtinsa takaisin ja tenttasi uudelta tuttavuudeltaan, mitä tämä tiesi simka-kansan hallitsijoista ja heidän palatseistaan. Varsinkin Khoratin rakentama tönö kiinnosti Nadiaa kovasti.

 

 

- Mikähän niistä, kysyi Lorem, Khoratilla oli useita - toinen toistaan kauniimpia. Olen asustellut näillä seuduin muutaman sata vuotta ja käynyt niissä kaikissa.

- Sellainen, jonka lähellä on suuri vesiputous, Nadia täsmensi. Muutahan hän ei siitä oikeastaan tiennytkään. Lorem näytti heti käsittävän, mikä palatsi oli kyseessä.

 

- Ahaa, vai se. Voimme kävellä sinne, jos haluat.

 

 

 

 

- Tässä se nyt on se palatsi, mutta entisestä loistosta ei ole jäljellä mitään, sanoi Lorem.

Tontti oli valtion omaisuutta ja museoalue, mutta sitä ei vielä oltu entisöity mitenkään varojen puutteessa. Katto oli romahtanut ja kaikesta päätellen vandaalitkin olivat mellastaneet. Risoja huonekaluja oli sikin sokin.

- Kaikki on näköjään mennyt entistäkin huonompaan kuntoon viimeisten 50 vuoden aikana. Miten surullista! huudahti Lorem päätään pyöritellen.

 

 

Lorem kierrätti Nadiaa ja Vitoa talon raunioissa, jotka hän näytti tuntevan tarkoin. Nadia arveli, että joku laitapuolen kulkija oli pitänyt siellä majaa. - En tiennytkään, että tällainenkin rojupesäke on joskus ollut hallitsijan palatsi. Ei yhtään näytä siltä, kummasteli Vito.

 

 

 

- Tuolla on se suuri vesiputous, totesi Lorem ja osoitti tontin koillisnurkkaa.

Pihalle oli kerätty rikki menneitä huonekaluja ja muuta tavaraa epämääräiseksi röykkiöksi. osa kivirakennuksesta oli sortunut ja kasvillisuus oli levinnyt.

 

 

 

Vitolla oli nälkä niinpä hän päätti kiivetä kookospalmuun ja kerätä muutamia pähkinöitä heille lounaaksi. Tällä välin Nadia sai kerrotuksi Loremille, että hänen isänsä henki oli kehoittanut kaivamaan aarretta putouksen läheltä.

- Vaikka Vito ja minä olemmekin veli ja sisar, Vito ei vielä tiedä siitä eikä myöskään aarteesta. En ole saanut kerrotuksi, hän lausahti tukahtuneella äänellä. - Olen koko ajan luullut olevani yksin maailmassa ja sukuni viimeinen, mutta nyt sain veljen. Olen tietysti iloinen, mutta en oikein osaa suhtautua tähän. Veli tai ei, en siltikään oikein luota häneen. Tarvitsen häntä kuitenkin.

- Sinuna pitäisin silmäni auki, vastasi Lorem varoen, etteivät sanat kantautuneet Viton korviin.

 

 

 

- Uskoisitko, jos kertoisin, että olemme veli ja sisar? kysyi Nadia ja kertoi mitä oli kuullut edellisenä yönä. Vito katsoi häntä silmät hämmästyksestä ymmyrkäisinä eikä tiennyt mitä sanoa.

- Mitä ihmettä, oletko tosissasi? Sinäkö puhuit meidän yhteisen isämme kanssa? Ja vielä minun kauttani? Ilmankos olin niin pökerryksissä, hän vihdoin huokasi hetken kuluttua ja lisäsi: - Olipa uutinen! Olen elänyt siinä uskossa, ettei minulla ole veljiä tai sisaria eikä ylipäätään ketään lähiomaisia.

 

 

Ilma oli vesiputouksen luona raikkaampaa ja Nadia veti syvään henkeä. Vito oli kulmat kurtussa mietteliään näköinen. - Et kai luule, että meidän välillemme yhtäkkiä heräisi jotain lämpimiä tunteita, siskoseni? Miksi isä halusi jättää testamentissaan maapalan juuri sinulle? Minä en perinyt muuta kuin komean ulkomuodon, Vito tuhahti hampaidensa raosta. - Ei se minun vikani ole, puolustautui Nadia levottomana ja sanoi kyllä jakavansa kaiken mielellään tasan Viton kanssa.

 

 

- Voi kunpa Nocturno olisi täällä, Nadia heitti kolikon lampeen, sulki silmänsä ja toivoi sydämensä pohjasta, että hänen rakkaansa paranisi vampirismista ja palaisi hänen luokseen. Siinä hetken rauhoituttuaan hänen mieleensä juolahti, että tämä vesiputous näytti tulevan suoraan vuoren uumenista samoin kuin se pienenpuoleinen joki, joka virtasi hänen tontillaan saman vuoren toisella rinteellä. Siellähän oli muinainen temppeli ja täällä myös rakennus vastaavalta ajalta. - Hmm, mitähän jos näiden välillä onkin jokin yhteys? Jospa joet ovat saman maanalaisen virran haaroja? Nadia tuumaili itsekseen ja päätti ottaa asiasta selvää, kunhan ennättäisi. Mutta nyt hän tyytyi hetkisen ihailemaan luonnonkaunista maisemaa, ennen kuin he pilaisivat sen kaivelemalla kuoppia.

 

 

Koska oli kehoitettu kaivamaan suuren putouksen läheltä, kolmikko otti lapiot esiin ja ryhtyi toimeen. Rauniopalatsin sortuneet muurit saivat todistaa keskeytymätöntä ahkerointia monen tunnin ajan. Lapiot heiluivat ja hiki lensi.

 

 

Alkuinnostus oli jo hiipunut ja lapionheilutus käynyt verkkaisemmaksi, kun Lorem vihdoin totesi, ettei tältä paikalta varmaankaan kannattanut enempää etsiä. Hän oli löytänyt luun ja Vito löysi pienoispatsaan. Nadia ei löytänyt muuta kuin pyöreän kivenmurikan.

- Jokin tässä nyt ei täsmää, Nadia mietti. Sitten outo hymy levisi hänen kasvoilleen ja hän kääntyi hitaasti tuijottamaan ylös kallion suuaukkoa, josta vesi ryöppysi alas.

- Taisin keksiä jotain, hän mietti itsekseen, voihan olla, että isä tarkoitti putouksen toista puolta, eli tuolla luolassahan meidän olisi pitänyt kaivaa, jos siellä nyt ylipäätään on mitään luolaa...

 

Illan tullen Nadia ja Vito palasivat vuoren toisella rinteellä sijatsevaan vanhaan temppeliin.

 

- Vaikka pimeä on jo laskeutunut, haluan silti jatkaa etsintöjä. Nyt on kirkas yö ja kuu kyllä valaisee. Oli hyvä idea etsiä luolaa täältä sinun tonttisi puolelta, sanoi Vito, mutta Nadia ehätti korjaamaan: - Meidän yhteisen tonttimme puolelta, Vito. Muistathan että lupasin jakaa tämän kanssasi.

 

 

Miten Vito voisi unohtaa, kun tuota kiusallista hyväntekeväisyyttä noin hierottiin hänen naamaansa. Näennäisen tyynen ulkokuorensa alla hän kiehui katkerasta raivosta.

- Miksi isä oli suosinut Nadiaa ja jättänyt minut oman onneni nojaan? hän ei voinut lakata pohtimasta isänsä epäoikeudenmukaisuutta, mutta ei löytänyt järjellistä vastausta. Nyt hän piti Nadiaa vain ärsyttävänä, vaikka oli aluksi ollut jopa hiukan ihastunut tähän.

 

 

Nadian ja Viton huomaamatta eräs tuuheaturkkinen vakoilija oli kuunnellut heitä salaa. Nyt sille tuli kiire mennä kiertotietä edeltä, sillä se ei halunnut tulla huomatuksi. Se tunsi tämän seudun kuin omat tassunsa ja arvasi, minne kannattaisi asettua vahtiin seuraavaksi.

 

 

Nadia muisteli nähneensä pienen vaatimattoman portin jossain tontin lounaisnurkassa. Niinpä he suuntasivat kulkunsa sinne. - Harmi, ettei Lorem jaksanut tulla mukaan, Nadia lausahti heidän edettyään jonkin matkaa ääneti. Vito murahti jotakin vastaukseksi, mutta Nadia ei saanut selvää, mitä tämä sanoi. Hän oli kuitenkin huomannut Viton mielialan muuttuneen vesiputoukselta lähdön jälkeen ja se huolestutti häntä. He marssivat päättäväisesti kallion viertä tiheän kasvillisuuden lävitse tietään raivaten.

 

 

- Katso tuolla, huudahti Vito ja osoitti vuorenseinämässä olevaa luolan suuaukkoa. Kumankin sydän pomppasi innostuksesta. - Tuo ei ole mikään luonnon muodostama luola vaan ihmisen tekemä, totesi Nadia ja adrenaliini sai hetkessä hänen väsymyksensä kaikkoamaan. He raivasivat suuaukon esiin kasvillisuuden takaa.

 

 

- Oletko varma, että jaksat vielä lähteä luolaa tutkimaan tänä iltana? kysyi Vito epäileväisenä ja lisäsi, että tällaisissa luolissa myös villieläimet pitivät majaansa. Siellä olisi takuuvarmasti lepakoita, käärmeitä ja hämähäkkejä. Viton pelottelusta huolimatta Nadia halusi jatkaa saman tien sisään. Hän oli aivan liian kiihdyksissään lopettaakseen tähän.

Pyöreä täysikuu oli noussut ja loi kalpeaa valoaan tähtikirkkaalta taivaalta.

 

 

Luolan oviaukko oli ahdas, mutta sisälle päästyään Nadia ja Vito huomasivat luolan kaareutuvan avaraksi tilaksi, joka oli tuettu kaiverruksia täynnä olevin kivipylväin. Pääluolasta lähti useita käytäviä eri suuntiin. Osa pylväistä oli kaatunut, kattoon oli sadevesi syövyttänyt reikiä ja kaikkialla oli kostean tunkkaista. - Mikähän olisi oikea suunta? he ihmettelivät ja totesivat, että tällaiseen luolastoon olisi helppo eksyä loppuiäkseen harhailemaan. Niinpä he päättivät piirtää pylväisiin merkkejä, jotta osaisivat palata takaisin.

 

 

Yhä syvemmälle luolan uumeniin vaeltaessaan he huomasivat, että luolaan rakennetut kammiot olivat osittain sortuneet. Kenties täällä oli ollut maanjäristyksiä. Kirkas täysikuu valaisi luolaa katon reikien kautta. Olivatkohan reiät sittenkään luonnon muovaamia, mietti Nadia, jospa ne olikin tehty tarkoituksella. Luolassa oli yllättäen myös kasvillisuutta ja he pelkäsivät jokaista varjoa ja jokaista risahdusta odottaen villieläimen hyökkäystä hetkellä millä hyvänsä.

 

 

Aikansa kuljettuaan heidän korviinsa kantautui kaukaista veden solinaa. He päättivät suunnistaa sitä kohti. Veden pauhu kävi yhä selvemmäksi ja pian he saapuivat vuolaan maanalaisen virran rantaan.

- Mitäs nyt tehdään, kysyi Vito, virta on vaarallisen voimakas ja vesi näyttää syvältä. Emme voi ylittää sitä ilman apuvälineitä.

- Olen varma, että tämä virta on se sama, joka tulee ulos vuorenseinämästä ja muodostaa sen suuren putouksen Khoratin raunioituneella palatsilla, sanoi Nadia mietteliäänä ja ajatteli samalla, että tästä nyt pitäisi alkaa kaivaa. Jos hän olisi tullut vilkaisseeksi Vitoa, hän olisi pelästynyt, miten tämä mulkoili häntä vihamielinen ilme kasvoillaan.

 

 

- Olemme umpikujassa, voihkaisi Vito käsiään väännellen, eihän täältä pääse enää etenemään minnekään. Tämän täytyi olla väärä tunneli!

Nadia ei kuunnellut lainkaan vaan keskittyi sen sijaan tuijottamaan seinän kivetystä. Hän huomasi siinä kuvioinnin ja hänelle tuli mieleen kivenmurikka, jonka hän oli löytänyt. Sen muodot sopivat seinän kuviointiin ja hän päätti kokeilla, mitä tapahtuisi, jos hän työntäisi sen seinässä olevan kuvion keskelle. Se sopi täydellisesti ja loksahti äänekkäästi paikalleen.

Nadia ja Vito olivat niin haltioissaan, etteivät huomanneet tarkkailevaa silmäparia, joka oli seurannut heitä koko illan.

 

 

Nadian löytämä kivenmurikka toimi avaimena, joka avasi seinään pienen luukun. Siitä pääsisi ahtautumaan sisään kammioon, joka oli täynnä kultaa ja jalokiviä. He olivat löytäneet Khoratin aarrekätkön.

 

 

Nadia ei uskonut silmiään. Hän oli juuri ratkaissut vuosisataisen arvoituksen. Hän oli varma, että nyt kannattaisi olla erittäin varovainen, sillä aarrekammio olisi tietysti suojattu jollakin ansalla eikä hän halunnut saada nuoliryöppyä tai kivisadetta niskaansa.

Nadian keskittyessä miettimään mahdollisia ansoja Vito hautoi synkkiä ajatuksia. Hän tunsi kateuden tuskan viiltävän sydänalaansa. Hänellä ei ollut aikomustakaan jakaa tätä aarretta sisarensa kanssa vaan hän halusi pitää kaiken itse. Jos hän nyt ottaisi Nadian hengiltä, hän voisi saada murhasyytteen. Hmmm, toisaalta, jos hän vain eksyttäisi Nadian... siten tämä voisi päästä vapauteen myöhemmin, jos hän muistaisi lähettää etsintäpartion luoliin. Mutta vielä oli sekin mahdollisuus, että luolan suu romahtaisi, ennen kuin Nadia pääsisi ulos, Vito punoi katalia juonia. Siinä vaiheessa Vito olisi itse aarteen kanssa jo kaukana täältä...

 

 

Uskollinen susivakooja kiiruhti yön halki Loremin luokse ja kertoi kaiken, mitä oli nähnyt ja kuullut luolan uumenissa. Aarre oli löytynyt.

 

Jatkuu seuraavassa osassa...

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aamun valjetessa viileänä ja utuisena huomattiin, että Simbreron satamaan oli saapumassa eräs purjealus. Sen purjeet lepattivat valjussa aamun kajastuksessa, kun se eteni hitaasti. Suuren purjealuksen saaminen ahtaaseen satama-altaaseen ei ollut aivan yksinkertaista, vaan merimiehiltä vaadittiin taitoa ja kärsivällisyyttä.

 

 

Kun purjeet oli laskettu ja kaikki touvit oli kiinnitetty satamalaituriin, matkustajia alettiin viimein päästää maihin. Oli aivan kuin Simbreron kaupunki olisi pidättänyt hengitystään.

 

 

Aamu-utu oli katoamassa ja päivästä tulisi kuuma. Nadia ja Nocturno olivat jännittyneitä ja ihmettelivät, mihin lie oikein olivat tulleet. Pieni ja hikinen Simbreron satama ei oikein vastannut heidän odotuksiaan tai oikeastaan he eivät olleet tienneet, mitä odottaa.

- Onpa ränsistyneen näköinen satamaterminaali, puuskahti Nocturno. Nadia nyrpisti nenäänsä.

 

 

Satamalaiturilla eräs mukavannäköinen nuori mies katseli pitkään Nadiaa ja tuli vihdoin juttelemaan. Hän kertoi nimekseen Vito Tamacun. - Olette varmaankin Nadia ja Nocturno, hän sanoi ja jatkoi: Merlin Wogwat ilmoitti minulle teidän tulostanne ja pyysi tulemaan vastaan. Tervetuloa Simbreroon!

 

 

- Tämä on Simbreron Vapauden Aukio. Kaupunki jatkuu laajalti molemmin puolin Simkabamba-jokea, kertoi Vito.

Nadia oli selvittänyt perintömaidensa sijainnin ja tiesi, että sinne pääsisi kätevimmin pienellä jokilaivalla.

- Parasta käydä kaupassa täällä ja ostaa kaikki päivän aikana tarvittava ruoka ja juoma. Varautukaa selviytymään ainakin pari päivää, koska emme tiedä, milloin seuraavan kerran päästään ostoksille. Perillä ei ole muuta kuin viidakkoa, sanoi Vito ja kertoi vielä, että tontilla olisi kyllä raikasta vettä sekä paljon hedelmäpuita. Myös wogwattipuita, jotka tietysti halusivat kommunikoida Nadian kanssa niin pian kuin mahdollista.

 

 

 

- Koska päivästä on tulossa kuuma ja joudumme vielä patikoimaankin, olisi hyvä ottaa paljon juotavaa mukaan, Nocturno ohjeisti Nadiaa niin kuin tämä ei olisi muutenkin tiennyt, mitä pitää ostaa. - Kyllä kultaseni, sanoi Nadia ja hymyili rakkaalleen.

 

 

 

- Koska tontilla ei ole asuttavassa kunnossa olevia rakennuksia, meidän on joko yövyttävä teltassa tai otettava hotellista huone tai sitten hyväksyttävä Viton ystävällinen tarjous mennä hänen luokseen asumaan, selitti Nadia.

- Miksi hän on niin ystävällinen meille? kysyi Nocturno epäileväisenä.

- Hän on luotettava. Hän tiesi Merlinistäkin ja ... ja hän on melko varmasti myös nukke ihan niin kuin minäkin, vastasi Nadia innosta kihisten. Nadia ei ollut koskaan ennen tavannut toista kaltaistaan.

 

 

 

Vapauden Aukion laidalla oli paikallisen juottolan lisäksi myös paikallinen minimarket. Nadian olisi tehnyt kovasti mieli juustoja ja makkaroita, mutta niitä ei nyt voinut ostaa. Eihän heillä ollut mitään kylmäsäilytysmahdollisuutta. Niinpä heidän oli tyytyminen patonkiin, säilykkeisiin ja limuihin.

Nocturno lähti sillä välin katsomaan, mitä kaupan toiselta puolelta löytyisi.

 

 

 

- Ooh, oletpa sinä lihava rotta, vai marsu vai mikä lienetkin! Kuti-kuti...

 

 

Kaupan kassa oli ystävällinen ja kertoi, että jokilaiva lähtisi kadun toiselta puolelta purjelaivan takaa noin puolen päivän aikaan. Aikataulut olivat tässä maassa joustava käsite. Nadia ja Nocturno keräsivät ostoksensa ja lähtivät talsimaan kohti jokilaituria.

 

 

Koska paatin lähtöön oli vielä aikaa, Vito lupasi tarjota kylmää juotavaa rantakahvilassa. Nadia ja Nocturno istuutuivat kiitollisina ulos, kun Vito hakisi juomat.

- Hän on tosiaan hyvin sympaattinen ja avulias, sanoi Nadia, kun Vito oli pyörähtänyt sisään kuppilan ovesta.

- Hän tiesi selvästikin odottaa meitä, mutta voikohan häneen luottaa? ihmetteli Nocturno ja arvioi samalla Nadian tunteita. Mahtoiko Nadia pitää hiukan liikaakin Vitosta?

 

 

Turhaan Nadia ja Nocturno Vitoa epäilivät. Todellisia vihollisia oli lähettyvillä, mutta heitä vain oli vaikea havaita.

 

 

Jokilaiva oli tasapohjainen ja hyvin ilmastoitu, koska se oli keskeltä avoin. Hitaasti mutta varmasti se lähti tuksuttamaan jokea pitkin ja kuljetti parivaljakkomme kohti tuntematonta.

 

 

Noustuaan jokilaaksosta ylämäkeä jonkin aikaa Nadia ja Nocturno saapuivat vihdoin perille.

- Tämä sen täytyy olla, sanoi Nadia. Nuo portinvartijapatsaat oli piirretty karttaan.

- Huh, jo oli aikakin, vastasi Nocturno kylpien hiessä.

 

Päivä porotti kuumana heidän niskaansa. Tontti oli pahasti villiintynyt hoidon puutteessa. Pengerretyt rinteet kertoivat menneistä viljelmistä. Tontin korkeimmalla kohdalla oli jonkinlainen rakennelma, josta Nadialle tuli mieleen temppelinrauniot.

 

 

 

Alarinteellä Nadia huomasi pienen puron ja vesiputouksen, jonka solina sekoittui lintujen äänekkääseen sirkutukseen.

- Sattuipa ikävästi, ettei meillä ole kiikareita, harmitteli Nadia. - Tuolta ylhäältä on varmasti hienot näköalat, hän arveli.

- Olen käväissyt siellä kerran ennenkin. Ei sieltä muuta näy kuin viidakkoa, vastasi Vito.

- Olisi mukava nähdä kauas. Etkö voisi viedä minua jonnekin näköalapaikalle?

 

 

Nadia ja Vito tulivat mainiosti toimeen keskenään ja heillä oli paljon puhuttavaa. Kumpikin pystyi "keskustelemaan" wogwattipuiden kanssa ajatuksensiirrolla. Kummankin vanhemmat olivat kuolleet ja kasvattivanhemmat olivat tahollaan löytäneet heidät ja kasvattaneet kuin omat lapsensa. He keskittyivät vertailemaan kokemuksiaan eivätkä edes huomanneet, että Nocturno oli lähtenyt tutkimaan paikkoja omin nokkineen.

 

 

Nocturno tunsi olevansa turvassa metsän suojassa. - Lämmin ilmasto ja aurinko sopivat minulle. Jee, olen Viidakon-Ykä, hän ajatteli. Tänne hän halusi jäädä, sillä täältä hänen isänsä ei ikinä häntä löytäisi. Tiheässä viidakossa oli kuitenkin helppo eksyä. Nocturno kiipesi puuhun ja tähysti ympärilleen nähdäkseen mihin päin pitäisi mennä.

 

 

Iso nippu kypsiä banaaneja sai Nocturnon hymyilemään. - Nam, nämä ovat todella hyvänmakuisia, hän tuumi popsiessaan muutaman peräjälkeen.

 

 

Myös Nadialle maistuivat suoraan puusta itse poimitut banaanit. - Ikinä ei ole banaani maistunut yhtä hyvältä, Nadia tuumi posket pullollaan. - Ajatella, että tämä on minun oma banaanimetsäni, hän hehkutti myhäillen hiljaa mielessään.

 

 

Vähän myöhemmin Vito oli johdattanut Nadian turvallisesti kapeaa polkua pitkin kukkulan laella olevaan temppeliin, tai siis raunioihin, jotka joskus olivat olleet jonkinlainen temppeli.

- Oletko koskaan kuullut puuman heräämisestä? Wogwattien perimätiedon mukaan juuri täällä muinaiset puumamiehet pitivät seremonioitaan, lausahti Vito.

- Enpä ole kuullut, vastasi Nadia. - Keitä ne sellaiset puumamiehet oikein olivat? hän ihmetteli.

- Viidakon jumala otti kerran vuodessa puuman hahmon. Se tapahtui aina silloin, kun päivä ja yö ovat tasan yhtä pitkät ja tälle alttarille osuu aamun ensimmäiset auringonsäteet tuolta vuorten lomitse. Tämä on siis aurinkotemppeli.

 

 

- Tiedätkös muuten, meillä on jotain yhteistä, Nadia, sanoi Vito ottaen vihdoin puheeksi asian, jota varten hän oli halunnut tutustua Nadiaan.

- Ai, oletko sinäkin nukke? Nadian huulilta pullahti kysymys, joka oli vaivannut häntä heti ensinäkemältä lähtien.

- Noh, itse asiassa olen. Mutta en minä nyt sitä tarkoita. Vaan kun meillä kummallakin on hallussamme kirja. Sellainen käsin kirjoitettu, vaikeaselkoinen, ainoa laatuaan.

- Mitäh, onko sinullakin sellainen? huudahti Nadia. - Onko niitä siis kaksi samanlaista?

- No ei ne ole samanlaisia, vaan täydentävät toinen toistaan. Niitä pitää lukea yhtäaikaa, tai jotain sellaista. Olen niin odottanut tuloasi!

Vito huomasi pitävänsä kovasti Nadiasta ja toivoi ystävystyvänsä tämän kanssa.

 

 

 

Nocturno tuli paikalle juuri sopivasti nähdäkseen miten Nadia ja Vito pitivät hauskaa ja naureskelivat keskenään. Hänen ilmeensä synkistyi ja hänelle niin ominainen mustasukkaisuus nosti jälleen päätään. - Nuo kaksi sopivat aivan liian hyvin yhteen, hän päätteli mielessään ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi.

 

 

 

Luulenpa, etä mustasukkaisuus on sairaus, josta ei kovin helpolla parane. Nocturno ei vain mahtanut itselleen mitään. Raivokohtaus sai hänen kasvonsa vääristymään vihasta. Nadia oli nähnyt saman ennenkin ja yritti suhtautua järkevästi: - Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni moista kohtelua? Sinulla ei ole mitään syytä olla tuollainen. Pilaat kaiken! Olemme Viton kanssa vain ystäviä, Nadia vakuutteli parhaansa mukaan.

Vito ei tiennyt mitä sanoa. Nocturnon mustasukkaisuus tuli hänelle täytenä yllätyksenä ja hän katseli ymmällään purkausta, joka päättyi Nocturnon dramaattiseen poistumiseen tontilta.

 

Nadiaa nolotti ja suututti ja itketti yhtäaikaa. Hän päätti kuitenkin koota itsensä ja pyysi Vitolta anteeksi Nocturnon käytöstä: - Hän on hyvin kiltti, mutta suuttuessaan äkkipikainen ja arvaamaton.

- Niin taitaa olla, vastasi Vito hymyillen sillä nyt hän saisi Nadian aivan varmasti luokseen ainakin täksi yöksi.

 

 

Nadia halusi olla hetken rauhassa ja vetäytyi wogwattipuiden sekaan. Niiden pelkkä läsnäolo oli Nadiasta hyvin lohdullista. Nyt olisi varmasti korkea aika kuunnella, mitä niillä oli kerrottavaa. Niihin ainakin saattoi luottaa.

 

Vanhan puun syleilyssä Nadia rauhoittui ja hänen mielensä virkistyi. Hän sai kuulla ilkeästä noidasta, joka väijyi jossain lähistöllä odottaen sopivaa hetkeä ryöstää Nadian kirja. Nocturnon yllättävä lähteminen oli paha juttu, koska nyt Nadialla olisi suojanaan vain Vito.

 

 

 

Tällä välin Salamyhkän saarella oli huomattu Nadian ja Nocturnon lähteneen purjelaivan mukana.

 

 

 

Vlad Draculan uskollinen kätyri kertoi saaneensa selville, että laivan määränpää olisi Simbrero.

- Mielenkiintoista, erittäin mielenkiintoista, sanoi Vlad. Enpä ole ennen käynytkään Etelä-Simerikassa. Sinne siis!

 

 

Lentomatka oli yllättävän pitkä, mutta lepakon hahmossa vampyyrit olivat väsymättömiä.

 

 

Saavuttuaan Simbreroon Vlad ja Montmartre olivat käyneet levolle ja nukkuneet kunnolla koko päivän. Niinpä nyt illan tullen he olivat taas voimissaan ja valmiit etsimään käsiinsä Nocturnon liittääkseen hänet vampyyrien ylevään kastiin.

 

 

Ruhtinas Tepes oli luvannut auttaa Vladia ja lähtenyt mukaan Simbreroon. Hänkään ei ollut ennen käynyt tällä puolella maailmaa. - On varmaan viisainta, että hajaannumme eri puolille kaupunkia, hän ehdotti. - Niin, olen samaa mieltä. Ennemmin tai myöhemmin saamme varmasti selville, missä se pahuksen Nocturno luuraa, vastasi Vlad.

 

 

Nocturno ei aavistanut sukulaistensa saapuneen ystävineen Simbreroon, kun hän päätti tutustua paikalliseen yöelämään. - Sain kuulla paikallisilta, että täällä olisi hyvä baari, hän tuumi kavutessaan portaita yläkertaan.

 

 

Nocturno istahti baariin ja tilasi juoman. Hän halusi olla rauhassa, eikä ollut näkevinään, kun hänen vieressään istunut mies kääntyi hitaasti alkaakseen juttelemaan. Nocturno ei nyt ollut juttutuulella sillä hän halusi murjottaa.

 

 

- Etkös sinä ole sen Vlad Draculan niskoitteleva alien-poika? häneltä kysyttiin. Silloin Nocturno huomasi hätkähtäen, että tuo mies hänen vierellään taisikin olla vampyyri.

 

 

Nocturno katsoi parhaaksi lähteä käpälämäkeen niin nopeasti kuin mahdollista.

 

 

Nocturno säntäsi pakoon henkensä edestä. Tuntemattomassa kaupungissa oli sattuman kauppaa, minne päin juoksisi. Hänestä näytti siltä, että vampyyrejä oli useita ja, mikä pahinta, ne kaikki jahtasivat häntä. Se oli epäreilua!

 

 

Montmartre partioi kaupungin länsilaidalla, joen toisella puolella. Hän toivoi kovasti näkevänsä veljensä ensimmäisenä, jotta saisi etulyöntiaseman.

- Nocturnolla ei ole mitään mahdollisuuksia paeta. Isä olisi varmasti tyytyväinen, jos saisimme hänet kiinni jo tänä iltana, hän ajatteli.

 

 

Nocturno arveli juosseensa ristiin rastiin tarpeeksi kauan eksyttääkseen seuraajansa. Hän ei enää muuten olisi tiennyt, minne päin mennä, mutta onneksi joki oli hyvä maamerkki. Hän yritti päästä jokilaivalle, jotta pääsisi turvaan kaupungin ulkopuolelle. Minne hän olisi voinut paeta?

 

 

 

Vlad Dracula partioi omalla tahollaan. Hän oli jo saanut vahvistuksen, että Nocturno todellakin oli nähty tässä kaupungissa ja oli toiveikas, että asiat saataisiin viipymättä oikealle tolalle.

 

 

Joen yli menevät sillat olivat erittäin hyvä partiointikohde. Kukahan tämä lentävä lepakko oli?

 

 

Se oli Ruhtinas Tepes. Hän asettui asemiin sillan keskivaiheille, josta oli esteettömät näkymät joka suuntaan.

 

 

- Katsos vain, kukas se siinä? Arvasin, että yrittäisit jokilaivalle ja ilmestyisit tänne, sanoi Vlad Nocturnolle. Tämä oli Draculoiden perheen sisäinen välienselvittely. Muut vampyyrit vetäytyivät kohteliaasti sivummalle, mutta seurasivat tilanteen kehittymistä kiinnostuneena.

 

 

- Ahh, tätä hetkeä minä olen odottanut, sanoi Montmartre ja hieroi käsiään. Sitten hän katsahti isäänsä ja ymmärsi astua vaieten syrjään. Hänhän oli vasta aloitteleva vampyyri. Nocturno tiesi ettei kannattaisi enää yrittää paeta. Hän oli alistuvinaan kohtaloonsa, koska vastarinta vain pahentaisi asioita.

 

 

 

Vlad Dracula ei aikaillut. Mitään sanoja ei tarvittu, sillä kaikki oli jo tullut sanotuksi heidän edellisessä tapaamisessaan. Hän oli saanut Nocturnon valtaansa eikä mikään enää voinut muuttaa tapahtumien kulkua. Montmartre katsoi tarkkaan ottaakseen oppia isänsä menettelystä.

 

 

Palattuaan kaupunkiin illan jo hämärtyessä Nadia oli lähtenyt etsimään Nocturnoa. Hän näki mitä tapahtui sillalla eikä ollut uskoa silmiään. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissään eikä se johtunut viilenneestä illasta.

 

 

- Miten he saattoivat löytää meidät näin nopeasti ja miksei taikajuoman suojaus toiminutkaan? Nadia seurasi voimattomana, kuinka Nocturno käveli pois vampyyrien kanssa muuttuneena miehenä, joka ilmiselvästi nautti vampyyriudesta. - Menetin hänet! Näinkö helposti se kävi, ihmetteli Nadia samalla, kun kuuli Nocturnon nauravan muiden vampyyreiden mukana. Nadia huomasi oudon, teennäisen ja onton sävyn Nocturnon naurussa, mutta ei ollut varma mitä se merkitsi.

 

 

Nadia oli kauhuissaan, miten hänen nyt kävisi? Onneksi vampyyrit eivät huomanneet häntä. Nadia ei voinut käsittää, miten vampyyrit olivat päässeet niin nopeasti heidän jäljilleen. Vielä päivällä kaikki oli ollut hyvin. Nyt hän oli yksin maailmassa. - Nocturno parka, Nadia mietti, eihän hän mahtanut mitään tuollaiselle ylivoimalle. Mitä itse olisin tehnyt hänen asemassaan? Olisin varmaan pelannut mukana ja esittänyt alistumista. Niin sen täytyi olla: Nocturno vain teeskenteli olevansa iloinen. Minun on autettava häntä!

 

 

Nadia halusi tehdä kaikkensa Nocturnon hyväksi ja alkoi selata Viton loitsukirjaa heti päästyään takaisin tämän asunnolle. - Hmmm, yritän löytää jotain keinoa, jolla vampirismin saa loitsittua pois, mutta tämä on niin vaikeaa. Teksti on yhtä sekasotkua...

 

 

Nadia ei pitänyt kirjasta eikä kirjakaan näköjään pitänyt Nadiasta, sillä se näpäytti tätä sormille.

 

 

 

 

Seuraavana päivänä Nadia katseli Viton Ouija-lautaa. - Tämän avulla Vito oli varmaankin yrittänyt selvittää asioita. Toimisikohan se minulle, hän aprikoi mielessään. Silloin laudan osoitin liikahti ja siirtyi itsestään kyllä-vastauksen päälle. - Ooh! Nadialta pääsi pieni huudahdus. Hän laittoi kätensä osoittimen päälle ja se alkoi siirtyä nopeasti kirjaimelta toiselle muodostaen sanoja ja lauseita.

 

 

 

Nadia oli hyvin hermostunut ja Vitokin meni vakavaksi kuultuaan, mitä Nadia oli saanut selville. Heidän tuli laittaa kirjansa päällekkäin pöydälle ja sen jälkeen astua kauemmaksi. Viton kirja oli paljon suurempi kuin Nadian ja kiemuraisin metallikoristein vahvistettu.

 

 

- Minusta on aina tuntunut siltä, että tämä kirja on elävä. Se ikään kuin huokailee, kun painan korvani sitä vasten, sanoi Vito. Sen sisältämistä kirjoituksista en kyllä ole tajunnut koskaan mitään.

- Ihan sama minulla, huudahti Nadia, minunkin kirjani teksti on vaikeaselkoista. Ikään kuin siitä puuttuisi sanoja taikka lauseita välistä.

 

 

 

- No niin, sinun vuorosi, sanoi Vito, laitahan kirjasi tämän päälle.

Nadia teki työtä käskettyä. Alkoi kuulua matalaa kumeaa rummutusta, joka voimistui vähitellen yhä äänekkäämmäksi. Ta-da-dam-tam-tam Ta-da-dam-tam-tam... Se tuntui tulevan kirjoista. Ne alkoivat täristä rummutuksen tahdissa.

 

 

 

Sitten Viton kirjan kansi näytti muuttuvan nestemäiseksi ja Nadian kirja näytti uppoavan sen sisään. Sokaisevan kirkkaat lieskat löivät kannen läpi ja rummutus pauhasi hypnoottisella rytmillä. TA-DA-DAM-TAM-TAM TA-DA-DAM-TAM-TAM! Pian kirjat peittyivät liekkeihin kokonaan. Nadian ja Viton silmiä häikäisi niin, etteivät he kyenneet katselemaan. He ymmärsivät, ettei kyseessä ollut mikään tavallinen tuli, koska se ei levinnyt huonekaluihin eikä savuakaan tullut.

 

 

Ilta oli jo hämärtynyt ennen kuin rummutus vaimeni ja tulenlieskat sammuivat. Pöytä oli vahingoittumaton. Nadia ja Vito katsoivat hämmästyneinä eteensä ilmestynyttä uutta kirjaa, joka lepäsi telineessä ja hehkui tulenpalavana. Sen ympärillä pörräsi mehiläisiä ja perhosia. Vito tuijotti kirjaa kuin hypnoosin vallassa.

 

 

Yhtäkkiä Vito näytti vaipuvan jonkinlaiseen transsiin. Hänen päänsä retkahti rintaa vasten ja hän näytti olevan kuin unessa. Olikohan Vito seissyt liian lähellä liekkejä? Nadia oli syvästi huolissaan.

- Mitähän seuraavaksi, hän ajatteli peloissaan.