Ilma tuntui muuttuvan äkisti kylmemmäksi niin, että Nadiaa värisytti. Vito oli vaipunut transsiin ja alkanut kouristella, kun joku tunnistamaton henkimaailman asukas yritti ottaa hänet valtaansa. Hän kamppaili urheasti vastaan ja hänen huuliltaan kuului vaikertava huuto. Sitten transsi syveni ja hänen äänensä muuttui matalammaksi. Nadia mulkoili syyttävästi pöydällä säteilevää kirjaa: - Kaikki alkoi, kun kirjat sulautuivat toisiinsa. Se aiheutti jonkinlaisen voimakkaan energiapulssin. Mitä kauheaa sinä typerä kirja oikein teet minun ystävälleni?

 

 

Siinä Nadian silmien edessä henki otti Viton valtaansa ja sulki tämän tietoisuuden. Vaikka Vito oli yrittänyt taistella vastaan, henki oli voimakkaampi. Se alkoi puhua rauhallisesti Viton suulla, mutta tummemmalla, karhealla äänellä: - Olen odottanut tätä hetkeä jo kauan, rakas Nadia-tyttäreni. Älä pelkää, olen isäsi ja puhun sinulle haudan takaa henkimaailmasta. Kerron sinulle jotain, kuuntele tarkoin, sillä meillä ei ole paljon aikaa ennen kuin energiapulssi kuluu loppuun.

 

 

Kauan sitten, muinaisen Simka-valtakunna loistoaikoina, maan hallitsijaksi nousi mahtava sotapäällikkö Khorat Simka. Hän rakennutti itselleen suuren vesiputouksen juurelle palatsin, joka oli paljon komeampi kuin hänen isänsä talo oli ollut. Mene tälle tontille. Tunnistat paikan suuresta vesiputouksesta. Kaiva sen putouksen edustalta, niin löydät aarteen.

 

 

Viton ilme oli pelottavan julma ja Nadia mietti, miltä hänen isänsä oli mahtanut näyttää. Oliko hän ollut pelottavan ja julman näköinen? Yhtään kuvaa hänestä ei ollut säilynyt.

 

Henki jatkoi: - Khoratin valtakaudella maassa vallitsi tiukka kuri ja järjestys. Hän valloitti uusia alueita, jotka liitettiin valtakuntaan. Niistä hän keräsi itselleen suuret rikkaudet ja pian kaikki maat ja kansat kumarsivat häntä.

 

 

 

Khorat rakennutti itselleen aina vain uusia palatseja. Hän janosi ahneuksissaan lisää valtaa ja mainetta, kultaa ja jalokiviä eikä hänelle riittänyt mikään. Hänen salainen aarrekammionsa oli tuskin puolillaan ja se huolestutti häntä. Hän tarvitsi mielestään enemmän. Hänellä oli oikeus saada enemmän, sillä hän oli maailman valtias.

 

 

- Perheeseen syntyi tietysti lapsia. - Vihdoinki oikea simkojen perillinen, oikea auringon poika, tuumi Khorat. Hän antoi pojalle nimeksi Evon ja helli tätä ylpeänä, mutta ei piitannut tyttärestään lainkaan.

 

 

- Evon oli älykäs lapsi, joka halusi tietää kaikesta kaiken. Khorat päätti tehdä hänestä perillisen, mutta pelkäsi tämän ylpistyvän liikaa ja sen vuoksi kohteli tätä ankarasti ja kuritti tämän tästä. Itsepäinen ja taipumaton Evon pelkäsi isäänsä ja piti tätä orjapiiskurina.

 

 

- Kerran kun kukaan ei huomannut, Evon kokeili, miltä tuntui istua isän valtaistuimella. Se tuntui hyvältä - humalluttavan hyvältä, sillä hän oli yhtä vallanhimoinen kuin isänsä. 

- Maltan tuskin odottaa. Jonain päivänä tämä kaikki on minun, hän tuumi ja mietti, miten voisi nopeuttaa valtaan pääsyään.

 

 

 

- Khoratilla oli kaksi poikaa ja heidän aikansa kului biljardia pelatessa, mutta he eivät olleet niin viattomia kuin päältä olisi näyttänyt. He olivat juonittelijoita ja päättivät yksissä tuumin syöstä ankaran isänsä vallasta.

 

 

- Siinä vaiheessa Khorat oli käynyt hyvin epäluuloiseksi ja päätti piilottaa aarteensa paremmin. Hän ei luottanut kehenkään, ei edes omiin poikiinsa. Varsinkaan omiin poikiinsa hän ei luottanut.

 

- Aarre on edelleen piilossa. Kukaan ei tiedä mitä tapahtui, mutta Khorat ilmeisesti piilotti sen niin hyvin, että se katosi lopullisesti. Minäkään en kyennyt sitä löytämään, vaikka pääsinkin jäljille, Nadian isän ääni alkoi heiketä ja hän jatkoi nopeasti: - Nyt pitää lopettaa, sillä Vito on romahtamaisillaan väsymyksestä. Nadia, rakas tyttäreni, jatkathan työtäni! Ai niin, vielä yksi asia, Vito on veljesi, sanoi ääni tuskin kuuluvana kuiskauksena ja niin hän poistui yhtä yllättäen kuin oli tullutkin.

 

 

Nadia tunsi kylmän ilmavirran kasvoillaan. Vito näytti aivan lysähtävän kasaan, kun henki erkani hänestä. Jäljelle jäi niin syvä hiljaisuus, että Nadia kuvitteli kuulevansa naulojen ruostumisen pöydän laudoituksessa. Vito istui hetken eteensä tuijottaen paikallaan sanomatta mitään. Hän oli selvästi pyörryksissä eikä tiennyt mitään siitä, mitä juuri äsken oli tapahtunut. Hän kertoi voipuneena olevansa lopen uupunut ja menevänsä nukkumaan.

 

Nadian sydän hakkasi hurjasti. Jäätyään yksin terassille hän toivoi hartaasti, että Nocturno tulisi hänelle avuksi. - Milloinkaan en ole tuntenut itseäni näin yksinäiseksi ja avuttomaksi, hän ajatteli.

 

 

Kaikki tuntui aivan epätodelliselta. Koska ei tiennyt mitään muutakaan, Nadia meni ulos kävelemään ja aloitti jälleen istunnon wogwattipuun kanssa. Niitä tuntui todellakin riittävän. Nadia kysyi ajatustenvaihdon avulla suoraan neuvoja. Eihän Nadia tiennyt Vitosta yhtikäs mitään. Miten hän saattoi olla varma tämän aitoudesta? Aivan yhtä hyvin kakki äskeinen oli saattanut olla pelkkää näyttelemistä. Eihän puu sellaiseen osannut mitään sanoa. Se oli ollut puun muodossa jo 50 vuotta.

 

Puu kertoi nimekseen Lorem Wogwat ja lisäsi, että voisi kohta muuntautua taas simin hahmoon, koska oli ollut puun muodossa riittävän kauan ja kerännyt voimia. Se oli Nadian mielestä loistavaa.

 

 

Nadia pelästyi selkänsä takaa kuuluvaa murinaa. Paikallinen susi se siinä tuli kertomaan tuoreita uutisia Nocturnosta. Nadia oli heti korvat hörössä innokkaana, kun tuli puhe hänen rakkaastaan.

- Minulla on niin kova ikävä Nocturnoa, hän valitti, missähän hän on nyt? Kaipaan häntä niin.

 

 

Vlad Dracula oli nyt tyytyväisempi kuin koskaan. Hänen molemmat poikansa olivat vampyyreitä ja hän oli lisäksi löytänyt itselleen hyvän morsiamen arvostetusta vampyyrisuvusta. Nocturnoa mietitytti, sillä hän oli vastoin tahtoaan joutunut tähän tilanteeseen, eikä tiennyt mikä olisi nyt paras tapa toimia. Hän halusi pois, mutta ei uskaltanut suututtaa isäänsä, kun tämä nyt kerrankin oli niin hyvällä tuulella.

 

 

Yllättäen Vlad pyysi poikaansa Nocturnoa bestmaniksi: - Enhän minä tosin ole vielä edes kosinut, mutta jos tästä kohta puoleen tulee häät, niin suostuisitko sinä, rakas poikani, bestmaniksi?

Nocturno yritti turhaan pysytellä rauhallisena. Hän ei ollut tyytyväinen asioiden tilaan ja piti ehdotusta näissä oloissa naurettavana.

 

 

- Tuo tuli kyllä nyt aivan puskista! Isä, olet juuri tehnyt minusta vampyyrin piittaamatta minun toiveistani pätkääkään. Se oli mielestäni väärin toimittu. Kaikella kunnioituksella, eikö sinusta ole vähän ennen aikaista toivoa, että olisin valmis heti unohtamaan? Enhän ole vielä tottunut edes näihin suuriin hampaisiinkaan! Nocturno huudahti kostuttaen kielellään teräviä kulmahampaitaan.

Vlad oli ymmällään. Hän oli tarkoittanut vain poikansa parasta - toiminut niin kuin rakastava isä.

 

 

 

Boris, joka oli seurannut vieressä, puuttui nyt puheeseen: - Kuinka sinä kehtaat olla noin kiittämätön? Kyllä sinun pitäisi arvostaa isääsi vähän enemmän. Hän sentään pelasti sinut...

 

 

Mutta Boris ei saanut sanotuksi lausetta loppuun. - Vai pelasti, kivahti Nocturno raivoissaan, pelastipa tosiaan! Millä oikeudella sinä minulle tuollaisia tulet sanomaan? En kestä enää päivänvaloa ja voi olla, että menetin myös rakkaani tämän takia. Hoida omat asiasi äläkä sekaannu tähän!

 

 

Boriksen jäädessä seisoskelemaan myrkyn nielleen näköisenä Nocturno kiiruhti yön pimeyteen.

- Voi Nadia, ikävöin sinua niin. Miten haluaisinkaan rutistaa sinut tiukkaan syleilyyn, mutta en voi. En voi tulla luoksesi, koska se ei olisi sinulle enää turvallista. Ei nyt, kun minulle on tullut tarve saada tuoretta verta, Nocturno ajatteli allapäin. Verenhimo tykytti tuskallisen voimakkaana hänen suonissaan ja ajoi hänet öisille kaduille saalistamaan.

 

 

Seuraavana päivänä

 

Hitaasti mutta verkkaiseen tahtiin Lorem Wogwat valui ulos puun ja kuoren välistä simin hahmoon muuntuen. Metamorfoosi oli alkanut jo yöllä ja muistutti perhosen kuoriutumista toukankotelostaan. Tässä vaiheessa wogwatit olivat aina haavoittuvaisimmillaan.

 

 

Vain ontto puunrunko jäi jäljelle, kun miekkonen irtautui siitä. - Tämä on ollut asumukseni viimeiset 50 vuotta. Vähän kuivaa oli, niin että seuraavalla kerralla valitsen kyllä rehevämmän kasvupaikan. Onpa ihana päästä taas liikekannalle, Lorem puhisi itsekseen. Taakseen katsomatta hän lähti sovittuun tapaamiseen Nadian kanssa.

 

 

Kirkkaassa päivänvalossa asiat näyttävät usein vähemmän pelottavilta. Aamun valjettua Nadia oli saanut puhtinsa takaisin ja tenttasi uudelta tuttavuudeltaan, mitä tämä tiesi simka-kansan hallitsijoista ja heidän palatseistaan. Varsinkin Khoratin rakentama tönö kiinnosti Nadiaa kovasti.

 

 

- Mikähän niistä, kysyi Lorem, Khoratilla oli useita - toinen toistaan kauniimpia. Olen asustellut näillä seuduin muutaman sata vuotta ja käynyt niissä kaikissa.

- Sellainen, jonka lähellä on suuri vesiputous, Nadia täsmensi. Muutahan hän ei siitä oikeastaan tiennytkään. Lorem näytti heti käsittävän, mikä palatsi oli kyseessä.

 

- Ahaa, vai se. Voimme kävellä sinne, jos haluat.

 

 

 

 

- Tässä se nyt on se palatsi, mutta entisestä loistosta ei ole jäljellä mitään, sanoi Lorem.

Tontti oli valtion omaisuutta ja museoalue, mutta sitä ei vielä oltu entisöity mitenkään varojen puutteessa. Katto oli romahtanut ja kaikesta päätellen vandaalitkin olivat mellastaneet. Risoja huonekaluja oli sikin sokin.

- Kaikki on näköjään mennyt entistäkin huonompaan kuntoon viimeisten 50 vuoden aikana. Miten surullista! huudahti Lorem päätään pyöritellen.

 

 

Lorem kierrätti Nadiaa ja Vitoa talon raunioissa, jotka hän näytti tuntevan tarkoin. Nadia arveli, että joku laitapuolen kulkija oli pitänyt siellä majaa. - En tiennytkään, että tällainenkin rojupesäke on joskus ollut hallitsijan palatsi. Ei yhtään näytä siltä, kummasteli Vito.

 

 

 

- Tuolla on se suuri vesiputous, totesi Lorem ja osoitti tontin koillisnurkkaa.

Pihalle oli kerätty rikki menneitä huonekaluja ja muuta tavaraa epämääräiseksi röykkiöksi. osa kivirakennuksesta oli sortunut ja kasvillisuus oli levinnyt.

 

 

 

Vitolla oli nälkä niinpä hän päätti kiivetä kookospalmuun ja kerätä muutamia pähkinöitä heille lounaaksi. Tällä välin Nadia sai kerrotuksi Loremille, että hänen isänsä henki oli kehoittanut kaivamaan aarretta putouksen läheltä.

- Vaikka Vito ja minä olemmekin veli ja sisar, Vito ei vielä tiedä siitä eikä myöskään aarteesta. En ole saanut kerrotuksi, hän lausahti tukahtuneella äänellä. - Olen koko ajan luullut olevani yksin maailmassa ja sukuni viimeinen, mutta nyt sain veljen. Olen tietysti iloinen, mutta en oikein osaa suhtautua tähän. Veli tai ei, en siltikään oikein luota häneen. Tarvitsen häntä kuitenkin.

- Sinuna pitäisin silmäni auki, vastasi Lorem varoen, etteivät sanat kantautuneet Viton korviin.

 

 

 

- Uskoisitko, jos kertoisin, että olemme veli ja sisar? kysyi Nadia ja kertoi mitä oli kuullut edellisenä yönä. Vito katsoi häntä silmät hämmästyksestä ymmyrkäisinä eikä tiennyt mitä sanoa.

- Mitä ihmettä, oletko tosissasi? Sinäkö puhuit meidän yhteisen isämme kanssa? Ja vielä minun kauttani? Ilmankos olin niin pökerryksissä, hän vihdoin huokasi hetken kuluttua ja lisäsi: - Olipa uutinen! Olen elänyt siinä uskossa, ettei minulla ole veljiä tai sisaria eikä ylipäätään ketään lähiomaisia.

 

 

Ilma oli vesiputouksen luona raikkaampaa ja Nadia veti syvään henkeä. Vito oli kulmat kurtussa mietteliään näköinen. - Et kai luule, että meidän välillemme yhtäkkiä heräisi jotain lämpimiä tunteita, siskoseni? Miksi isä halusi jättää testamentissaan maapalan juuri sinulle? Minä en perinyt muuta kuin komean ulkomuodon, Vito tuhahti hampaidensa raosta. - Ei se minun vikani ole, puolustautui Nadia levottomana ja sanoi kyllä jakavansa kaiken mielellään tasan Viton kanssa.

 

 

- Voi kunpa Nocturno olisi täällä, Nadia heitti kolikon lampeen, sulki silmänsä ja toivoi sydämensä pohjasta, että hänen rakkaansa paranisi vampirismista ja palaisi hänen luokseen. Siinä hetken rauhoituttuaan hänen mieleensä juolahti, että tämä vesiputous näytti tulevan suoraan vuoren uumenista samoin kuin se pienenpuoleinen joki, joka virtasi hänen tontillaan saman vuoren toisella rinteellä. Siellähän oli muinainen temppeli ja täällä myös rakennus vastaavalta ajalta. - Hmm, mitähän jos näiden välillä onkin jokin yhteys? Jospa joet ovat saman maanalaisen virran haaroja? Nadia tuumaili itsekseen ja päätti ottaa asiasta selvää, kunhan ennättäisi. Mutta nyt hän tyytyi hetkisen ihailemaan luonnonkaunista maisemaa, ennen kuin he pilaisivat sen kaivelemalla kuoppia.

 

 

Koska oli kehoitettu kaivamaan suuren putouksen läheltä, kolmikko otti lapiot esiin ja ryhtyi toimeen. Rauniopalatsin sortuneet muurit saivat todistaa keskeytymätöntä ahkerointia monen tunnin ajan. Lapiot heiluivat ja hiki lensi.

 

 

Alkuinnostus oli jo hiipunut ja lapionheilutus käynyt verkkaisemmaksi, kun Lorem vihdoin totesi, ettei tältä paikalta varmaankaan kannattanut enempää etsiä. Hän oli löytänyt luun ja Vito löysi pienoispatsaan. Nadia ei löytänyt muuta kuin pyöreän kivenmurikan.

- Jokin tässä nyt ei täsmää, Nadia mietti. Sitten outo hymy levisi hänen kasvoilleen ja hän kääntyi hitaasti tuijottamaan ylös kallion suuaukkoa, josta vesi ryöppysi alas.

- Taisin keksiä jotain, hän mietti itsekseen, voihan olla, että isä tarkoitti putouksen toista puolta, eli tuolla luolassahan meidän olisi pitänyt kaivaa, jos siellä nyt ylipäätään on mitään luolaa...

 

Illan tullen Nadia ja Vito palasivat vuoren toisella rinteellä sijatsevaan vanhaan temppeliin.

 

- Vaikka pimeä on jo laskeutunut, haluan silti jatkaa etsintöjä. Nyt on kirkas yö ja kuu kyllä valaisee. Oli hyvä idea etsiä luolaa täältä sinun tonttisi puolelta, sanoi Vito, mutta Nadia ehätti korjaamaan: - Meidän yhteisen tonttimme puolelta, Vito. Muistathan että lupasin jakaa tämän kanssasi.

 

 

Miten Vito voisi unohtaa, kun tuota kiusallista hyväntekeväisyyttä noin hierottiin hänen naamaansa. Näennäisen tyynen ulkokuorensa alla hän kiehui katkerasta raivosta.

- Miksi isä oli suosinut Nadiaa ja jättänyt minut oman onneni nojaan? hän ei voinut lakata pohtimasta isänsä epäoikeudenmukaisuutta, mutta ei löytänyt järjellistä vastausta. Nyt hän piti Nadiaa vain ärsyttävänä, vaikka oli aluksi ollut jopa hiukan ihastunut tähän.

 

 

Nadian ja Viton huomaamatta eräs tuuheaturkkinen vakoilija oli kuunnellut heitä salaa. Nyt sille tuli kiire mennä kiertotietä edeltä, sillä se ei halunnut tulla huomatuksi. Se tunsi tämän seudun kuin omat tassunsa ja arvasi, minne kannattaisi asettua vahtiin seuraavaksi.

 

 

Nadia muisteli nähneensä pienen vaatimattoman portin jossain tontin lounaisnurkassa. Niinpä he suuntasivat kulkunsa sinne. - Harmi, ettei Lorem jaksanut tulla mukaan, Nadia lausahti heidän edettyään jonkin matkaa ääneti. Vito murahti jotakin vastaukseksi, mutta Nadia ei saanut selvää, mitä tämä sanoi. Hän oli kuitenkin huomannut Viton mielialan muuttuneen vesiputoukselta lähdön jälkeen ja se huolestutti häntä. He marssivat päättäväisesti kallion viertä tiheän kasvillisuuden lävitse tietään raivaten.

 

 

- Katso tuolla, huudahti Vito ja osoitti vuorenseinämässä olevaa luolan suuaukkoa. Kumankin sydän pomppasi innostuksesta. - Tuo ei ole mikään luonnon muodostama luola vaan ihmisen tekemä, totesi Nadia ja adrenaliini sai hetkessä hänen väsymyksensä kaikkoamaan. He raivasivat suuaukon esiin kasvillisuuden takaa.

 

 

- Oletko varma, että jaksat vielä lähteä luolaa tutkimaan tänä iltana? kysyi Vito epäileväisenä ja lisäsi, että tällaisissa luolissa myös villieläimet pitivät majaansa. Siellä olisi takuuvarmasti lepakoita, käärmeitä ja hämähäkkejä. Viton pelottelusta huolimatta Nadia halusi jatkaa saman tien sisään. Hän oli aivan liian kiihdyksissään lopettaakseen tähän.

Pyöreä täysikuu oli noussut ja loi kalpeaa valoaan tähtikirkkaalta taivaalta.

 

 

Luolan oviaukko oli ahdas, mutta sisälle päästyään Nadia ja Vito huomasivat luolan kaareutuvan avaraksi tilaksi, joka oli tuettu kaiverruksia täynnä olevin kivipylväin. Pääluolasta lähti useita käytäviä eri suuntiin. Osa pylväistä oli kaatunut, kattoon oli sadevesi syövyttänyt reikiä ja kaikkialla oli kostean tunkkaista. - Mikähän olisi oikea suunta? he ihmettelivät ja totesivat, että tällaiseen luolastoon olisi helppo eksyä loppuiäkseen harhailemaan. Niinpä he päättivät piirtää pylväisiin merkkejä, jotta osaisivat palata takaisin.

 

 

Yhä syvemmälle luolan uumeniin vaeltaessaan he huomasivat, että luolaan rakennetut kammiot olivat osittain sortuneet. Kenties täällä oli ollut maanjäristyksiä. Kirkas täysikuu valaisi luolaa katon reikien kautta. Olivatkohan reiät sittenkään luonnon muovaamia, mietti Nadia, jospa ne olikin tehty tarkoituksella. Luolassa oli yllättäen myös kasvillisuutta ja he pelkäsivät jokaista varjoa ja jokaista risahdusta odottaen villieläimen hyökkäystä hetkellä millä hyvänsä.

 

 

Aikansa kuljettuaan heidän korviinsa kantautui kaukaista veden solinaa. He päättivät suunnistaa sitä kohti. Veden pauhu kävi yhä selvemmäksi ja pian he saapuivat vuolaan maanalaisen virran rantaan.

- Mitäs nyt tehdään, kysyi Vito, virta on vaarallisen voimakas ja vesi näyttää syvältä. Emme voi ylittää sitä ilman apuvälineitä.

- Olen varma, että tämä virta on se sama, joka tulee ulos vuorenseinämästä ja muodostaa sen suuren putouksen Khoratin raunioituneella palatsilla, sanoi Nadia mietteliäänä ja ajatteli samalla, että tästä nyt pitäisi alkaa kaivaa. Jos hän olisi tullut vilkaisseeksi Vitoa, hän olisi pelästynyt, miten tämä mulkoili häntä vihamielinen ilme kasvoillaan.

 

 

- Olemme umpikujassa, voihkaisi Vito käsiään väännellen, eihän täältä pääse enää etenemään minnekään. Tämän täytyi olla väärä tunneli!

Nadia ei kuunnellut lainkaan vaan keskittyi sen sijaan tuijottamaan seinän kivetystä. Hän huomasi siinä kuvioinnin ja hänelle tuli mieleen kivenmurikka, jonka hän oli löytänyt. Sen muodot sopivat seinän kuviointiin ja hän päätti kokeilla, mitä tapahtuisi, jos hän työntäisi sen seinässä olevan kuvion keskelle. Se sopi täydellisesti ja loksahti äänekkäästi paikalleen.

Nadia ja Vito olivat niin haltioissaan, etteivät huomanneet tarkkailevaa silmäparia, joka oli seurannut heitä koko illan.

 

 

Nadian löytämä kivenmurikka toimi avaimena, joka avasi seinään pienen luukun. Siitä pääsisi ahtautumaan sisään kammioon, joka oli täynnä kultaa ja jalokiviä. He olivat löytäneet Khoratin aarrekätkön.

 

 

Nadia ei uskonut silmiään. Hän oli juuri ratkaissut vuosisataisen arvoituksen. Hän oli varma, että nyt kannattaisi olla erittäin varovainen, sillä aarrekammio olisi tietysti suojattu jollakin ansalla eikä hän halunnut saada nuoliryöppyä tai kivisadetta niskaansa.

Nadian keskittyessä miettimään mahdollisia ansoja Vito hautoi synkkiä ajatuksia. Hän tunsi kateuden tuskan viiltävän sydänalaansa. Hänellä ei ollut aikomustakaan jakaa tätä aarretta sisarensa kanssa vaan hän halusi pitää kaiken itse. Jos hän nyt ottaisi Nadian hengiltä, hän voisi saada murhasyytteen. Hmmm, toisaalta, jos hän vain eksyttäisi Nadian... siten tämä voisi päästä vapauteen myöhemmin, jos hän muistaisi lähettää etsintäpartion luoliin. Mutta vielä oli sekin mahdollisuus, että luolan suu romahtaisi, ennen kuin Nadia pääsisi ulos, Vito punoi katalia juonia. Siinä vaiheessa Vito olisi itse aarteen kanssa jo kaukana täältä...

 

 

Uskollinen susivakooja kiiruhti yön halki Loremin luokse ja kertoi kaiken, mitä oli nähnyt ja kuullut luolan uumenissa. Aarre oli löytynyt.

 

Jatkuu seuraavassa osassa...

 

 

 

 

 

 

----------------------