"  Hän joka tuntee vain onnellisen rakkauden,

ei tunne rakkautta"    Jean Anouilh

 

 

 

Opiskelujen päätyttyä Nadia ja Nocturno pitivät lupauksensa ja muuttivat yhteen. He asettuivat asumaan pieneen maalaismökkiin kauas kaupungin hälinästä, koska heistä tuntui ihanalta ajatukselta palata takaisin luonnon helmaan ja viettää yksinkertaista elämää. Luonnonmukaisesti. Nocturno oli joutunut huonoihin väleihin isänsä, Vlad Draculan, kanssa ja halusi pitää etäisyyttä. Isä oli erittäin pettynyt, ettei poika halunnut jatkaa maineikkaan suvun perinteitä ja alkanut vampyyriksi. Nocturno kuitenkin rakasti liikaa aurinkoa liittyäkseen yön varjoihin.

 

 

Talo oli ränsistynyt oltuaan asumattomana vuosikausia ja siinä oli paljon korjattavaa. Nadia ei ollut kovin tyytyväinen vanhaan keittiöön, mutta ehkäpä kunnollinen siivous auttaisi asiaa. Niinpä hän kuurasi ja kuurasi, kunnes yhtäkään likapilkkua ei ollut näkyvissä. Kosteus oli silti jättänyt lähtemättömiä jälkiä seiniin.

 

 

Kylpytiloissakin oli parantamisen varaa. Nocturnoa ei haitannut peseytyä puisen saavin ääressä ulkona, mutta Nadiasta se oli noloa.

 

 

Iltapäivällä Nadia sai tarpeekseen. - Olen putsannut hämähäkinseittejä, jynssännyt keittiön uunia ja pessyt lattioita rystyset verillä koko päivän eikä talo tunnu vieläkään siistiltä, huh-huh. Mietityttää tässä, että mihin sitä on tullut muuttaneeksi. Aika pelottavaa, kun täällä ei ole naapureita ollenkaan. Voitko käsittää, kilometrien säteellä ei asu ketään muita. Häpeä tunnustaa, sanoi Nadia, mutta olen alkanut pikku hiljaa katua.

- Mmmm, voi oma kultani. Olet raatanut niin kovasti, että olet aivan uupunut, pikku ressukka. On talo nyt paljon siistimpi, kyllä sen eron huomaa. Usko minua, kaikki on paljon paremmassa kunnossa nyt. Mutta jos haluat, niin voimmehan alkaa etsiä uutta asuntoa, lupasi Nocturno. Hän ei halunnut huolestuttaa Nadiaa ja oli jättänyt mainitsematta, että hänen perheensä uskollinen palvelija Håkan oli soittanut ja varoittanut hänen isänsä etsivän häntä. Hän pelkäsi isäänsä eikä halunnut kohdata tätä. Siksi nopea muuttaminen sopisi mainiosti.

 

 

- Onneksi täällä on edes tämä keinu, että on jotain kivaa puuhaa, huokasi Nadia ja pyysi Nocturnoa antamaan kovemmat vauhdit.

- Saamasi pitää, mutisi Nocturno ja teki työtä käskettyä.

 

 

Nocturno antoi Nadialle sellaiset vauhdit, että oksa natisi ja notkui ja melkein katkesi. Tuuli suhisi Nadian korvissa. - Jii-haa, hän kiljahteli niin että koko tienoo raikui ja Nocturnoa nauratti. On tärkeää osata ottaa ilo irti arjen pienistäkin asioista.

 

 

- Kuule, mitä siinä rasiassa oikein on? kysyi Nocturno myöhemmin. Olet katsellut sitä usein viime aikoina arvoituksellinen ilme kasvoillasi. Etkö voisi kertoa? Minua vähän loukkaa se, ettet luota minuun sitä vertaa. Olemmeko me yhdessä vai emme?

- No, olkoon menneeksi, vastasi Nadia hetkisen mietittyään. - Sain tämän vanhalta opettajaltani Guttanilta juuri ennen kuin lähdin yliopistoon. Tässä oli kirje häneltä, isäni muistikirja ja perintötaloni omistuskirja.

 

 

- Mitäh? Omistatko sinä talon, saamari soikoon? Etkä puhunut mitään, senkin hyväkäs! No miksi hiivatissa emme muuta sinne asumaan? manaili Nocturno äkäisenä. - Olisit voinut kertoa vähän aikaisemmin, jo ennen kuin ostimme tämän tönöpahasen!

- Asia ei ole ihan niin yksinkertainen, vastasi Nadia kuivasti. - Ei ole mitään tietoa talon nykyisestä kunnosta ja sitä paitsi sijaintipaikka: se on kaukana Etelä-Simerikassa, Simbreron kaupungin liepeillä.

 

 

- Ohhoh! innostui Nocturno, niin kaukana, jopas jotakin! Ison Rapakon takana siis.

- Niin juuri, enkä tiedä, haluanko muuttaa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, tokaisi Nadia kärsivällisesti, ja lisäksi tässä on pari muutakin pikku juttua. Se maa oli nimittäin muinaisten Simka-intiaanien asuinaluetta ja siellä on jotain kummallisia juttuja, mistä minä en ymmärrä hönkäsen pölähtämää.

- Minkä kokoinen tontti se on? Nocturno kysyi ja hieraisi leukaansa mietteliäänä. Hän näki mielessään mahdollisuuden päästä kauas pois isänsä ulottuvilta. Nadia vastasi: - On kai se aika iso, kun siellä on talon lisäksi joku rauniokin.

- Mielenkiintoista, huudahti Nocturno ja Nadia huomasi, kuinka miehen päässä alkoi raksuttaa. - Tämä ei tiedä hyvää, tuumi Nadia, ei olisi pitänyt kertoa...

 

 

Vielä samana iltana Nocturno päätti viedä Nadian kaupungille vähän tuulettumaan. He päätyivät suosittuun biljardiklubiin, jonne saapui tietysti myös heidän kavereitaan.

- Oma kaunis nukketyttöni, Nocturno sanoi ja hyväili Nadian poskea hellästi, ei meidän ole pakko lähteä minnekään kauas maailman ääriin, jos se tuntuu sinusta liian vaikealta. Voi kai sen maapalan myydä pois ja ostaa talon täältä lähempää.

- Hmmmph, mutisi Nadia, mietitään asiaa. Sillä onhan se talo odottanut siellä jo aika kauan, niin että mikäs kiire tässä nyt yhtäkkiä on tehdä päätöksiä.

Taustalla vanha opiskelukaveri Bobbo katseli tätä pariskuntaa hiukan kateellisena. - He sopivat niin hyvin yhteen, ettei tuon parempaa pariskuntaa olekaan, hän ajatteli.

 

 

Nadia näki Bobbon ja huomasi tuntevansa edelleen vetoa häneen. Romantiikkasiminä Bobbo sai tyttöjen päät kääntymään (ja miksei vähän poikienkin).

 

 

Nocturnon lyönti meni huonosti, kun hän huomasi, miten Nadia katsoi Bobboa. - Voi ei, vieläkö tuota samaa jatkuu? Luulin, että se olisi ollut jo ohi, hän sadatteli mielessään puhaltaen kiukkuisena ilmaa hampaidensa välistä. Hän pelkäsi menettävänsä Nadian Bobbolle. - Jo opiskeluaikoina noiden kahden välillä oli jotain pientä viritystä, mutta luulin sen menneen ohi. Täytyypä tarkkailla tilannetta ja tehdä selväksi, että Nadia on yksin minun, tuumi Nocturno irvistäen. Hän oli tavattoman ylpeä kauniista tyttöystävästään ja samalla hyvin mustasukkainen.

 

 

Nadia kävi selvästi kuumana, mutta Bobbo tunsi olonsa hiukan vaivautuneeksi eikä vastannut Nadian katseeseen vaan oli näkevinään lattiassa jotain mielenkiintoista. Hänen mielestään Nocturno oli kiva kaveri, joka rakasti Nadiaa oikeasti, eikä hyvän kaverin kultaa vikitellä. Bobbo oli silti imarreltu ja hyvillään, että sai niin helposti naisia. Mutta Nadiaa sen sijaan suututti, ettei Bobbo ollut huomaavinaan, vaan ihan tarkoituksella katsoi muualle. Tilanne oli Nadian kannalta nolo ja niinpä hän lopetti enemmät flirttailuyritykset siihen.

 

 

Nadia toivoi, ettei Nocturno ollut huomannut äskeistä pikku episodia. - Kaikki kävi niin nopeasti, ettei hän varmaankaan nähnyt mitään. Ainakin hän näyttää keskittyvän peliin hyvin rauhallisena, mietti Nadia. Mutta toisaalta, Nocturnolla on rauhallinen luonne.

 

 

Nadia pohti jälleen kerran Nocturnon hyviä puolia: tasainen, rauhallinen luonne, turvallinen, luotettava ja hyvätapainen. Toisaalta huonona puolena oli ... niin, mitähän sitä keksisi huonoa? Nadia ei keksinyt. Sen sijaan lisää hyviä puolia tuli hänelle vaivatta mieleen: komea, seksikäs, hauska, jännittäviä sukulaisia - huu, erit-täin jännittäviä sukulaisia... Nadia oli tavannut Nocturnon isän, mutta ei nuorempaa Montmartre-nimistä veljeä.

 

Loppuillan Nadia ja Nocturno viettivät tanssien keskenään. He halusivat vain pitää hauskaa ja unohtivat kaikki huolensa ainakin hetkiseksi.

 

 

Seuraavana iltana Nadia lähti yksin iltakävelylle läheiseen metsään. Hän halusi selvitellä ajatuksiaan. Hänen pitäisi ehdottomasti päästä näkemään sukunsa kotikontuja, sillä hän oli kaivannut tietoja alkuperästään aina siitä lähtien, kun oli saanut tietää olevansa adoptoitu. Toisaalta, jos he lähtisivät niin pitkälle matkalle Ison Rapakon taakse, saattaisi käydä niin, ettei heillä olisi enää rahaa paluulippuun. Nadia kulki mietteissään eikä huomannut hehkuvaa silmäparia, joka oli seurannut häntä jo jonkin aikaa. Nyt tämä seuraaja yllättäen loikkasi hänen eteensä. Nadia pelästyi metsänhajuista sutta, jonka kidasta kumpusi matalaa murinaa. Susi sanoi tuovansa viestiä, mutta halusi aluksi varmistaa, että Nadia todella oli juuri se Nadia, jota se etsi. Varmistus tapahtui nuuskimalla huolellisesti.

 

 

Kylmät väreet karmivat Nadian selkäpiissä ja hän seisoi paikoilleen jähmettyneenä. Susi rauhoitteli häntä sanoen, ettei tarvinnut pelätä, sillä he olivat tavanneet aiemminkin. - En muista sellaista tapahtuneen, toppuutteli Nadia ja astahti askelen taakse päin sillä hän ei pitänyt suden lämpimän kosteasta hengityksestä, joka leyhähti hänen kasvoilleen. - Et tietenkään muista, koska olit silloin vasta pieni taapero, vastasi susi hampaidensa välistä ja hymyili leveää sudenhymyään silmät kiiluen. - Mutta kuulehan, nyt kun vihdoin löysin sinut, se lausahti, minulla on sinulle tärkeä viesti eräältä hmm... henkilöltä. Sinun on lähdettävä pikimmiten meren rantaan tapaamaan häntä. - Ai miten niin, miksei hän tullut itse? ihmetteli Nadia hiukan närkästyneenä. - Sittenpä näet. Sanotaanko vaikka, että hänellä on hyvin juureva olo. Mutta asia on tärkeä, joten älä tuhlaa enää enempää aikaa, vaan lähde vielä tänä iltana.

 

 

Jokin kaukainen muisto välähti Nadian mielessä ja sai hänet uskomaan, että susi tarkoitti asiaa. Niinpä hän kysyi tarkemmat ohjeet, miten sinne rantaan pääsee. Susi kertoi ja antoi Nadialle luvan ottamaan Nocturno mukaan, mutta kohtaaminen tuli tapahtua kahden kesken. - Kiitos näistä tiedoista, sanoi Nadia ja silitti eläimen paksua turkkia. - Eipä kestä, vastasi susi, koko metsän väki on sinun puolellasi.

 

Kun Nadia lähti kävelemään kotia kohti, hän ihmetteli, mitä susi oli mahtanut tarkoittaa tuolla viimeisellä lausahduksella.

 

 

Nadia löysi Nocturnon kaupungilta ja alkoi heti selvittää, että nyt olisi tosi mukava lähteä meren rantaan. Nocturno ihmetteli Nadian hoppua ja kysyi: - Mistä yhtäkkiä moinen mieliteko? Noh, oikeastaan se olisi aika romanttista ja muutenkin pidän kyllä öisestä merenrannasta, niin että olkoon menneeksi. Hän oli jo tottunut Nadian päähänpistoihin.

- Ihanaa! Pakataan teltta mukaan, ehdotti Nadia ja yövytään. Hän ei saanut mitenkään kerrotuksi tapaamisesta suden kanssa, sillä Nocturno olisi pitänyt häntä hulluna. Ehkä hän ihan pikkuisen itsekin epäili tulleensa hulluksi.

 

 

Tuumasta toimeen. Yhdessä hujauksessa laukut oli pakattu ja teltta kaapattu mukaan kainaloon. Sitten vain taksiin ja menoksi.

 

 

Ilma oli tyyni ja lämmin ja meri kuohui ja kohisi rauhoittavasti. Suolaisten pärskeiden innoittamana Nocturno hehkutti: - Olipa tosiaan mainio idea tulla tänne merenrantaan. Kostea meri-ilma tekee hyvää, hän sanoi ja lisäsi rakastavansa rantaelämää.

- Meidänhän piti oikeastaan ostaa merenrantatontti. Muistatko, kun suunniteltiin sitä opiskeluaikoina? sanoi Nadia hymyillen hiukan haikeana. - Ei tainnut se haave toteutua ihan vielä, tuumi Nocturno, mutta onhan meillä aikaa, koko elämä edessä.

 

 

Käytännönläheisenä siminä Nocturno päätti heti pystyttää teltan.

 

 

Sillä välin Nadia lähti suden neuvoja noudattaen etsimään rannan tuntumasta vanhaa puuta, jonka kyljessä olisi kasvot. Hän ei olisi uskonut sellaista olevan olemassakaan, ellei olisi hetikohta omin silmin nähnyt. - Huomaan, että sanansaattajani löysi sinut. Ethän pelkää minua lapseni, lausui puu, tiedän sinun pystyvän kuulemaan puheeni ja näkemään kasvoni. Se johtuu siitä, että sinulla on voimia, joista et vielä itse ole tietoinen. Olen Wogwattien ikiaikaista sukua. Istu vain syliini, niin kerron lisää.

 

 

Nadia tunsi olonsa rauhalliseksi ja antoi puun kietoa oksansa ympärilleen. Hän haltioitui huomatessaan ajatusten virtaavan vuolaana puolin ja toisin hiljaisuuden vallitessa. Vain kevyt tuulenhenkäys kahisutti rantaruovikkoa yön pimeydessä ja aallot löivät rantaan. Nadia menetti ajantajunsa eikä tiennyt istuiko hän taikapuun sylissä minuutteja vai tunteja. Jotenkin aika vain menetti merkityksensä ja hän tunsi virkistyvänsä.

 

 

Kun istunto päättyi, Nadia oli paljon viisaampi. Hän tiesi nyt, että hänen vanha opettajansa oli myös ollut wogwatti, outo taikapuu, joita oli ollut maailmassa jo aikojen alusta ja jotka pystyivät määräajoin ottamaan myös ihmishahmon. Sudet toimivat taikapuiden sanansaattajina. Hän tiesi, että hänen isänsä oli ollut suuri maagi ja että hänen pitäisi seuraavaksi lähteä hakemaan vanha kartta, jota säilytettiin turvassa wogwattien linnassa. Sen sijaan Nadia ei tiennyt, mitä ajatella tästä kaikesta.

 

 

Tällä välin Nocturno oli ihmetellyt, minne Nadia oli lähtenyt. Hiukan myöhemmin hän katseli synkkänä, kun Nadia laskeutui rantatörmää alas. - Missähän hän oikein kävi? Nocturno ajatteli tympääntyneenä, ettei Nadia varmaan taaskaan kerro hänelle kaikkea. Ärsyttävää salailua.

 

 

- Mistäs sitä tullaan niin posket punaisina? kyseli Nocturno muka hyväntuulisena, vaikka häntä oikeasti suututti, ettei Nadia ollut sanonut mitään lähtiessään.

Kävin vain vähän katselemassa paikkoja, Nadia vastasi. Nocturno hymähti ja ajatteli, että okei, älä sitten kerro, jos et halua, mutta näen naamastasi, että sinulle on tapahtunut jotain. Nadia sanoi aikovansa istua vielä jonkin aikaa rannalla aaltoja katsellen. Hän tarvitsi nyt omaa aikaa.

 

 

Nocturno vetäytyi yksin yöpuulle harmissaan siitä, että Nadia sitkeästi aina vain salasi asioita, vaikka hän oli siitä jo huomauttanut. Ei ollut mukava jankuttaa samaa. Nocturnon kärsivällisyys oli koetuksella. Nadiaa pelotti, miten Nocturno suhtautuisi tähän kaikkeen.  - En taida uskaltaa kertoa hänelle vielä. Toisaalta, mitä kauemmin annan ajan kulua, sitä monimutkaisemmaksi tämä menee. Nyt jo on tullut niin paljon tietoa, etten oikein pysty sulattelemaan kaikkea. Pakkohan tästä on avautua.

 

 

Vihdoin Nadiakin meni telttaan ja rakastavaiset viettivät yön mykkäkoulua pitäen. Sitten, ennen aamun valkenemista Nadia antoi periksi ja käpertyi Nocturnon kainaloon kuiskutellen tämän korvaan, mitä hänelle oli aiemmin tapahtunut, outo kohtaaminen suden kanssa ja taikapuu. - Kiitos, että kerroit, sanoi Nocturno hiljaisella äänellä. Tiesinhän jo, että jotain sinulle oli tapahtunut. Eipä ihme, että olit vähän oudon näköinen tullessasi, totesi Nocturno vakavana. Sen jälkeen he eivät enää saaneet unta vaan kietoutuivat toisiinsa ja etsivät lohtua toisistaan.

 

Taikapuu valvoi, sillä puut tarvitsevat hyvin vähän unta.

 

Aamulla asiasta ei enää puhuttu. Rantareissu ei ollut mennyt ehkä ihan nappiin, sillä takaisin kotiin palattiin hiukan vaisuissa tunnelmissa. Nadia pelkäsi, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Nocturno taas ei halunnut enää enempää vaikeuksia, sillä hänellä oli tarpeeksi tekemistä piilotellessaan omalta isältään. Nocturno tunsi olonsa levottomaksi, ei viihtynyt kotona, vaan lähti saman tien jonnekin asioilleen.

 

Nadia katseli isänsä kirjaa mietteliäänä. - Kirja on hienosti kuvitettu omin piirroksin ja nahkakansiin sidottu. Harmi vain, että se on niin koukeroisella käsialalla kirjoitettu, etten oikein pysty lukemaan sitä. Siinä on muutama mielenkiintoisen näköinen runo ja pitkät pätkät suoraa tekstiä. Isäni tutki simka-intiaanien historiaa ja halusi kenties minun jatkavan hänen työtään. Miksi hän muuten olisi halunnut jättää tämän kirjan minulle eikä jollekin toiselle, kenties saman alan tutkijalle? Nadia ei voinut tietää, mistä kaikesta hänen isänsä oli kirjoittanut, joten hän joutui vain arvailemaan.

 

 

- No, en kyllä osaa sanoa, miksi olen tuon kirjan saanut, mutta hieno se on. Joka tapauksessa täytyy ottaa se mukaan, kun menen sinne Wogwattien linnaan. Ehkä he pystyvät auttamaan sen tulkitsemisessa. Minun täytyy vielä selittää Nocturnolle, miksi minun on mentävä sinne. Minnekähän se Nocturno oikein häippäsi. Lähdenpä etsimään kyliltä...

 

 

Bobbo oli pakatun matkalaukun kanssa talonsa edessä lähdössä työmatkalle, kun Nadia sattui kävelemään ohi. Hän ei voinut olla pysähtymättä kyselemään kuulumisia. He alkoivat jutella ja Nadia kertoi olevansa myös lähdössä reissun päälle. Bobbolla oli taksi tulossa ja hänellä oli vain hetki aikaa.

 

 

Nadian mielestä oli hienoa, että Bobbolla oli mahdollisuus matkustaa työn puolesta. - Matkustaminen on nykyään tosi kallista, Nadia valitti ja Bobbo nyökkäili.

 

 

Kun tuli hyvästelyjen aika, Nocturno sattui epäonneksi osumaan paikalle. - Enkös minä tätä jo epäillyt! hän parahti sydän särkyen, niillä on siiis jotain meneillään. Arvasinhan minä sen!

 

 

Eikä Nocturno ihan väärässäkään ollut epäilyineen, sillä olihan Nadia ihastunut Bobboon, ainakin ihan pikkuisen. Nyt Nadia sai kuulla kunniansa. Bobbolle Nocturno huusi: - Sinä et ole enää ystäväni! Bobbo oli huvittunut ja yritti rauhoitella hurjistunutta kaveriaan, mutta turhaan.

 

 

- Voi ei, Nocturno, nyt käsitit kyllä aivan väärin, sanoi Nadia. Ei meillä mitään sellaista ole. Olemme vain hyviä ystäviä, siinä kaikki. - Pitäisikö minun uskoa sinua, kun koko ajan olet salaillut minulta asioita? kysyi Nocturno loukatun osapuolen kitkeryydellä, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta vaan pyörähti kannoillaan ja poistui tuulispäänä paikalta kuin mikäkin primadonna.

 

 

Nadia jäi seisomaan yksin kadunvarteen eikä voinut käsittää, miten tässä näin kävi. - Enhän minä mitään pahaa tehnyt, hän vaikeroi. En vain tajua, miksi minulla silti on niin syyllinen olo ja huono omatunto.

 

 

Nadia lähti siitä kotiin ja odotteli Nocturnoa, mutta turhaan. Nadia yritti soittaa, mutta puhelimeen ei vastattu. Nadia alkoi hermostuksissaan itkeä tihruttaa. Nocturno ei tullut kotiin koko yönä. Nadia oli aamulla väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen, hänen silmänsä olivat itkusta turvoksissa ja hän oli epätoivoinen, sillä hän rakasti ja tarvitsi Nocturnoa kovasti.

 

 

Soiteltuaan muutaman puhelun kavereilleen Nadia sai selville, missä Nocturno oli. Nadia halusi saada selittää Nocturnolle kaiken ja samojen kavereiden avulla hän sai onneksi järjestymään tapaamisen kaupungin puistoon. Nadia oli tälläytynyt nättiin punaiseen mekkoon, koska punainen oli Nocturnon lempiväri.

 

 

Nadia pani parastaan. Hän laskeutui polvilleen Nocturnon eteen ja lauloi riipaisevan kauniin serenadin suoraan sydämestä. Nocturnoa aivan nolotti ja hän toivoi, ettei kukaan huomannut. - Voi ei, nouse nyt ylös, hän mutisi, mutta Nadia vain yltyi laulamaan kovempaan ääneen.

 

 

Nadian esitys oli niin valloittava, että Nocturno heltyi antamaan anteeksi. Tosin hän olisi antanut anteeksi muutenkin, koska ei jaksanut olla enää enempää vihainen. Mutta ei hän sitä Nadialle näyttänyt, vaan lateli ehtoja, ettei Nadia enää saa salailla asioita häneltä. Se oli Nadian mielestä kohtuullinen vaatimus.

 

 

Kun sovinto näin oli saatu aikaan, Nadia paljasti Nocturnolle, että hänen olisi tärkeää päästä käymään Wogwattien linnassa. Nocturno sanoi: - En ollut koskaan ennen kuullutkaan taikapuista tai wogwateista, mutta olen utelias näkemään sellaisia. Ilman muuta haluaisin lähteä mukaan, jos vain huolit minut. - En uskaltaisi lähteä ilman sinua, vastasi Nadia. Lähdetään siis yhdessä tapaamaan wogwatteja ja noutamaan sitä vanhaa karttaa.

 

 

Nadia oli helpottunut, kun oli lopultakin saanut kevennetyksi mieltään ja varasi heille matkan siltä istumalta. Nocturno oli ihan täpinöissään eikä saanut silmiään irti kauniista tyttöystävästään, sillä hän halusi pikimmiten viedä tämän perusteellseen sovinnonhierontaan makuuhuoneeseen. Sehän se oli riitelyn paras puoli.

 

 

Nadia ja Nocturno säteilivät tyytyväisyyttä ja (jälleen kerran) vannoivat toisilleen ikuista rakkautta ja uskollisuutta. Sitten he päättivät yhdessä selvittää, mitä kaikkea Nadian perintö oikein piti sisällään.

 

 

Seuraavassa osassa: Wogwattien linna.