Aamun valjetessa viileänä ja utuisena huomattiin, että Simbreron satamaan oli saapumassa eräs purjealus. Sen purjeet lepattivat valjussa aamun kajastuksessa, kun se eteni hitaasti. Suuren purjealuksen saaminen ahtaaseen satama-altaaseen ei ollut aivan yksinkertaista, vaan merimiehiltä vaadittiin taitoa ja kärsivällisyyttä.

 

 

Kun purjeet oli laskettu ja kaikki touvit oli kiinnitetty satamalaituriin, matkustajia alettiin viimein päästää maihin. Oli aivan kuin Simbreron kaupunki olisi pidättänyt hengitystään.

 

 

Aamu-utu oli katoamassa ja päivästä tulisi kuuma. Nadia ja Nocturno olivat jännittyneitä ja ihmettelivät, mihin lie oikein olivat tulleet. Pieni ja hikinen Simbreron satama ei oikein vastannut heidän odotuksiaan tai oikeastaan he eivät olleet tienneet, mitä odottaa.

- Onpa ränsistyneen näköinen satamaterminaali, puuskahti Nocturno. Nadia nyrpisti nenäänsä.

 

 

Satamalaiturilla eräs mukavannäköinen nuori mies katseli pitkään Nadiaa ja tuli vihdoin juttelemaan. Hän kertoi nimekseen Vito Tamacun. - Olette varmaankin Nadia ja Nocturno, hän sanoi ja jatkoi: Merlin Wogwat ilmoitti minulle teidän tulostanne ja pyysi tulemaan vastaan. Tervetuloa Simbreroon!

 

 

- Tämä on Simbreron Vapauden Aukio. Kaupunki jatkuu laajalti molemmin puolin Simkabamba-jokea, kertoi Vito.

Nadia oli selvittänyt perintömaidensa sijainnin ja tiesi, että sinne pääsisi kätevimmin pienellä jokilaivalla.

- Parasta käydä kaupassa täällä ja ostaa kaikki päivän aikana tarvittava ruoka ja juoma. Varautukaa selviytymään ainakin pari päivää, koska emme tiedä, milloin seuraavan kerran päästään ostoksille. Perillä ei ole muuta kuin viidakkoa, sanoi Vito ja kertoi vielä, että tontilla olisi kyllä raikasta vettä sekä paljon hedelmäpuita. Myös wogwattipuita, jotka tietysti halusivat kommunikoida Nadian kanssa niin pian kuin mahdollista.

 

 

 

- Koska päivästä on tulossa kuuma ja joudumme vielä patikoimaankin, olisi hyvä ottaa paljon juotavaa mukaan, Nocturno ohjeisti Nadiaa niin kuin tämä ei olisi muutenkin tiennyt, mitä pitää ostaa. - Kyllä kultaseni, sanoi Nadia ja hymyili rakkaalleen.

 

 

 

- Koska tontilla ei ole asuttavassa kunnossa olevia rakennuksia, meidän on joko yövyttävä teltassa tai otettava hotellista huone tai sitten hyväksyttävä Viton ystävällinen tarjous mennä hänen luokseen asumaan, selitti Nadia.

- Miksi hän on niin ystävällinen meille? kysyi Nocturno epäileväisenä.

- Hän on luotettava. Hän tiesi Merlinistäkin ja ... ja hän on melko varmasti myös nukke ihan niin kuin minäkin, vastasi Nadia innosta kihisten. Nadia ei ollut koskaan ennen tavannut toista kaltaistaan.

 

 

 

Vapauden Aukion laidalla oli paikallisen juottolan lisäksi myös paikallinen minimarket. Nadian olisi tehnyt kovasti mieli juustoja ja makkaroita, mutta niitä ei nyt voinut ostaa. Eihän heillä ollut mitään kylmäsäilytysmahdollisuutta. Niinpä heidän oli tyytyminen patonkiin, säilykkeisiin ja limuihin.

Nocturno lähti sillä välin katsomaan, mitä kaupan toiselta puolelta löytyisi.

 

 

 

- Ooh, oletpa sinä lihava rotta, vai marsu vai mikä lienetkin! Kuti-kuti...

 

 

Kaupan kassa oli ystävällinen ja kertoi, että jokilaiva lähtisi kadun toiselta puolelta purjelaivan takaa noin puolen päivän aikaan. Aikataulut olivat tässä maassa joustava käsite. Nadia ja Nocturno keräsivät ostoksensa ja lähtivät talsimaan kohti jokilaituria.

 

 

Koska paatin lähtöön oli vielä aikaa, Vito lupasi tarjota kylmää juotavaa rantakahvilassa. Nadia ja Nocturno istuutuivat kiitollisina ulos, kun Vito hakisi juomat.

- Hän on tosiaan hyvin sympaattinen ja avulias, sanoi Nadia, kun Vito oli pyörähtänyt sisään kuppilan ovesta.

- Hän tiesi selvästikin odottaa meitä, mutta voikohan häneen luottaa? ihmetteli Nocturno ja arvioi samalla Nadian tunteita. Mahtoiko Nadia pitää hiukan liikaakin Vitosta?

 

 

Turhaan Nadia ja Nocturno Vitoa epäilivät. Todellisia vihollisia oli lähettyvillä, mutta heitä vain oli vaikea havaita.

 

 

Jokilaiva oli tasapohjainen ja hyvin ilmastoitu, koska se oli keskeltä avoin. Hitaasti mutta varmasti se lähti tuksuttamaan jokea pitkin ja kuljetti parivaljakkomme kohti tuntematonta.

 

 

Noustuaan jokilaaksosta ylämäkeä jonkin aikaa Nadia ja Nocturno saapuivat vihdoin perille.

- Tämä sen täytyy olla, sanoi Nadia. Nuo portinvartijapatsaat oli piirretty karttaan.

- Huh, jo oli aikakin, vastasi Nocturno kylpien hiessä.

 

Päivä porotti kuumana heidän niskaansa. Tontti oli pahasti villiintynyt hoidon puutteessa. Pengerretyt rinteet kertoivat menneistä viljelmistä. Tontin korkeimmalla kohdalla oli jonkinlainen rakennelma, josta Nadialle tuli mieleen temppelinrauniot.

 

 

 

Alarinteellä Nadia huomasi pienen puron ja vesiputouksen, jonka solina sekoittui lintujen äänekkääseen sirkutukseen.

- Sattuipa ikävästi, ettei meillä ole kiikareita, harmitteli Nadia. - Tuolta ylhäältä on varmasti hienot näköalat, hän arveli.

- Olen käväissyt siellä kerran ennenkin. Ei sieltä muuta näy kuin viidakkoa, vastasi Vito.

- Olisi mukava nähdä kauas. Etkö voisi viedä minua jonnekin näköalapaikalle?

 

 

Nadia ja Vito tulivat mainiosti toimeen keskenään ja heillä oli paljon puhuttavaa. Kumpikin pystyi "keskustelemaan" wogwattipuiden kanssa ajatuksensiirrolla. Kummankin vanhemmat olivat kuolleet ja kasvattivanhemmat olivat tahollaan löytäneet heidät ja kasvattaneet kuin omat lapsensa. He keskittyivät vertailemaan kokemuksiaan eivätkä edes huomanneet, että Nocturno oli lähtenyt tutkimaan paikkoja omin nokkineen.

 

 

Nocturno tunsi olevansa turvassa metsän suojassa. - Lämmin ilmasto ja aurinko sopivat minulle. Jee, olen Viidakon-Ykä, hän ajatteli. Tänne hän halusi jäädä, sillä täältä hänen isänsä ei ikinä häntä löytäisi. Tiheässä viidakossa oli kuitenkin helppo eksyä. Nocturno kiipesi puuhun ja tähysti ympärilleen nähdäkseen mihin päin pitäisi mennä.

 

 

Iso nippu kypsiä banaaneja sai Nocturnon hymyilemään. - Nam, nämä ovat todella hyvänmakuisia, hän tuumi popsiessaan muutaman peräjälkeen.

 

 

Myös Nadialle maistuivat suoraan puusta itse poimitut banaanit. - Ikinä ei ole banaani maistunut yhtä hyvältä, Nadia tuumi posket pullollaan. - Ajatella, että tämä on minun oma banaanimetsäni, hän hehkutti myhäillen hiljaa mielessään.

 

 

Vähän myöhemmin Vito oli johdattanut Nadian turvallisesti kapeaa polkua pitkin kukkulan laella olevaan temppeliin, tai siis raunioihin, jotka joskus olivat olleet jonkinlainen temppeli.

- Oletko koskaan kuullut puuman heräämisestä? Wogwattien perimätiedon mukaan juuri täällä muinaiset puumamiehet pitivät seremonioitaan, lausahti Vito.

- Enpä ole kuullut, vastasi Nadia. - Keitä ne sellaiset puumamiehet oikein olivat? hän ihmetteli.

- Viidakon jumala otti kerran vuodessa puuman hahmon. Se tapahtui aina silloin, kun päivä ja yö ovat tasan yhtä pitkät ja tälle alttarille osuu aamun ensimmäiset auringonsäteet tuolta vuorten lomitse. Tämä on siis aurinkotemppeli.

 

 

- Tiedätkös muuten, meillä on jotain yhteistä, Nadia, sanoi Vito ottaen vihdoin puheeksi asian, jota varten hän oli halunnut tutustua Nadiaan.

- Ai, oletko sinäkin nukke? Nadian huulilta pullahti kysymys, joka oli vaivannut häntä heti ensinäkemältä lähtien.

- Noh, itse asiassa olen. Mutta en minä nyt sitä tarkoita. Vaan kun meillä kummallakin on hallussamme kirja. Sellainen käsin kirjoitettu, vaikeaselkoinen, ainoa laatuaan.

- Mitäh, onko sinullakin sellainen? huudahti Nadia. - Onko niitä siis kaksi samanlaista?

- No ei ne ole samanlaisia, vaan täydentävät toinen toistaan. Niitä pitää lukea yhtäaikaa, tai jotain sellaista. Olen niin odottanut tuloasi!

Vito huomasi pitävänsä kovasti Nadiasta ja toivoi ystävystyvänsä tämän kanssa.

 

 

 

Nocturno tuli paikalle juuri sopivasti nähdäkseen miten Nadia ja Vito pitivät hauskaa ja naureskelivat keskenään. Hänen ilmeensä synkistyi ja hänelle niin ominainen mustasukkaisuus nosti jälleen päätään. - Nuo kaksi sopivat aivan liian hyvin yhteen, hän päätteli mielessään ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi.

 

 

 

Luulenpa, etä mustasukkaisuus on sairaus, josta ei kovin helpolla parane. Nocturno ei vain mahtanut itselleen mitään. Raivokohtaus sai hänen kasvonsa vääristymään vihasta. Nadia oli nähnyt saman ennenkin ja yritti suhtautua järkevästi: - Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni moista kohtelua? Sinulla ei ole mitään syytä olla tuollainen. Pilaat kaiken! Olemme Viton kanssa vain ystäviä, Nadia vakuutteli parhaansa mukaan.

Vito ei tiennyt mitä sanoa. Nocturnon mustasukkaisuus tuli hänelle täytenä yllätyksenä ja hän katseli ymmällään purkausta, joka päättyi Nocturnon dramaattiseen poistumiseen tontilta.

 

Nadiaa nolotti ja suututti ja itketti yhtäaikaa. Hän päätti kuitenkin koota itsensä ja pyysi Vitolta anteeksi Nocturnon käytöstä: - Hän on hyvin kiltti, mutta suuttuessaan äkkipikainen ja arvaamaton.

- Niin taitaa olla, vastasi Vito hymyillen sillä nyt hän saisi Nadian aivan varmasti luokseen ainakin täksi yöksi.

 

 

Nadia halusi olla hetken rauhassa ja vetäytyi wogwattipuiden sekaan. Niiden pelkkä läsnäolo oli Nadiasta hyvin lohdullista. Nyt olisi varmasti korkea aika kuunnella, mitä niillä oli kerrottavaa. Niihin ainakin saattoi luottaa.

 

Vanhan puun syleilyssä Nadia rauhoittui ja hänen mielensä virkistyi. Hän sai kuulla ilkeästä noidasta, joka väijyi jossain lähistöllä odottaen sopivaa hetkeä ryöstää Nadian kirja. Nocturnon yllättävä lähteminen oli paha juttu, koska nyt Nadialla olisi suojanaan vain Vito.

 

 

 

Tällä välin Salamyhkän saarella oli huomattu Nadian ja Nocturnon lähteneen purjelaivan mukana.

 

 

 

Vlad Draculan uskollinen kätyri kertoi saaneensa selville, että laivan määränpää olisi Simbrero.

- Mielenkiintoista, erittäin mielenkiintoista, sanoi Vlad. Enpä ole ennen käynytkään Etelä-Simerikassa. Sinne siis!

 

 

Lentomatka oli yllättävän pitkä, mutta lepakon hahmossa vampyyrit olivat väsymättömiä.

 

 

Saavuttuaan Simbreroon Vlad ja Montmartre olivat käyneet levolle ja nukkuneet kunnolla koko päivän. Niinpä nyt illan tullen he olivat taas voimissaan ja valmiit etsimään käsiinsä Nocturnon liittääkseen hänet vampyyrien ylevään kastiin.

 

 

Ruhtinas Tepes oli luvannut auttaa Vladia ja lähtenyt mukaan Simbreroon. Hänkään ei ollut ennen käynyt tällä puolella maailmaa. - On varmaan viisainta, että hajaannumme eri puolille kaupunkia, hän ehdotti. - Niin, olen samaa mieltä. Ennemmin tai myöhemmin saamme varmasti selville, missä se pahuksen Nocturno luuraa, vastasi Vlad.

 

 

Nocturno ei aavistanut sukulaistensa saapuneen ystävineen Simbreroon, kun hän päätti tutustua paikalliseen yöelämään. - Sain kuulla paikallisilta, että täällä olisi hyvä baari, hän tuumi kavutessaan portaita yläkertaan.

 

 

Nocturno istahti baariin ja tilasi juoman. Hän halusi olla rauhassa, eikä ollut näkevinään, kun hänen vieressään istunut mies kääntyi hitaasti alkaakseen juttelemaan. Nocturno ei nyt ollut juttutuulella sillä hän halusi murjottaa.

 

 

- Etkös sinä ole sen Vlad Draculan niskoitteleva alien-poika? häneltä kysyttiin. Silloin Nocturno huomasi hätkähtäen, että tuo mies hänen vierellään taisikin olla vampyyri.

 

 

Nocturno katsoi parhaaksi lähteä käpälämäkeen niin nopeasti kuin mahdollista.

 

 

Nocturno säntäsi pakoon henkensä edestä. Tuntemattomassa kaupungissa oli sattuman kauppaa, minne päin juoksisi. Hänestä näytti siltä, että vampyyrejä oli useita ja, mikä pahinta, ne kaikki jahtasivat häntä. Se oli epäreilua!

 

 

Montmartre partioi kaupungin länsilaidalla, joen toisella puolella. Hän toivoi kovasti näkevänsä veljensä ensimmäisenä, jotta saisi etulyöntiaseman.

- Nocturnolla ei ole mitään mahdollisuuksia paeta. Isä olisi varmasti tyytyväinen, jos saisimme hänet kiinni jo tänä iltana, hän ajatteli.

 

 

Nocturno arveli juosseensa ristiin rastiin tarpeeksi kauan eksyttääkseen seuraajansa. Hän ei enää muuten olisi tiennyt, minne päin mennä, mutta onneksi joki oli hyvä maamerkki. Hän yritti päästä jokilaivalle, jotta pääsisi turvaan kaupungin ulkopuolelle. Minne hän olisi voinut paeta?

 

 

 

Vlad Dracula partioi omalla tahollaan. Hän oli jo saanut vahvistuksen, että Nocturno todellakin oli nähty tässä kaupungissa ja oli toiveikas, että asiat saataisiin viipymättä oikealle tolalle.

 

 

Joen yli menevät sillat olivat erittäin hyvä partiointikohde. Kukahan tämä lentävä lepakko oli?

 

 

Se oli Ruhtinas Tepes. Hän asettui asemiin sillan keskivaiheille, josta oli esteettömät näkymät joka suuntaan.

 

 

- Katsos vain, kukas se siinä? Arvasin, että yrittäisit jokilaivalle ja ilmestyisit tänne, sanoi Vlad Nocturnolle. Tämä oli Draculoiden perheen sisäinen välienselvittely. Muut vampyyrit vetäytyivät kohteliaasti sivummalle, mutta seurasivat tilanteen kehittymistä kiinnostuneena.

 

 

- Ahh, tätä hetkeä minä olen odottanut, sanoi Montmartre ja hieroi käsiään. Sitten hän katsahti isäänsä ja ymmärsi astua vaieten syrjään. Hänhän oli vasta aloitteleva vampyyri. Nocturno tiesi ettei kannattaisi enää yrittää paeta. Hän oli alistuvinaan kohtaloonsa, koska vastarinta vain pahentaisi asioita.

 

 

 

Vlad Dracula ei aikaillut. Mitään sanoja ei tarvittu, sillä kaikki oli jo tullut sanotuksi heidän edellisessä tapaamisessaan. Hän oli saanut Nocturnon valtaansa eikä mikään enää voinut muuttaa tapahtumien kulkua. Montmartre katsoi tarkkaan ottaakseen oppia isänsä menettelystä.

 

 

Palattuaan kaupunkiin illan jo hämärtyessä Nadia oli lähtenyt etsimään Nocturnoa. Hän näki mitä tapahtui sillalla eikä ollut uskoa silmiään. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissään eikä se johtunut viilenneestä illasta.

 

 

- Miten he saattoivat löytää meidät näin nopeasti ja miksei taikajuoman suojaus toiminutkaan? Nadia seurasi voimattomana, kuinka Nocturno käveli pois vampyyrien kanssa muuttuneena miehenä, joka ilmiselvästi nautti vampyyriudesta. - Menetin hänet! Näinkö helposti se kävi, ihmetteli Nadia samalla, kun kuuli Nocturnon nauravan muiden vampyyreiden mukana. Nadia huomasi oudon, teennäisen ja onton sävyn Nocturnon naurussa, mutta ei ollut varma mitä se merkitsi.

 

 

Nadia oli kauhuissaan, miten hänen nyt kävisi? Onneksi vampyyrit eivät huomanneet häntä. Nadia ei voinut käsittää, miten vampyyrit olivat päässeet niin nopeasti heidän jäljilleen. Vielä päivällä kaikki oli ollut hyvin. Nyt hän oli yksin maailmassa. - Nocturno parka, Nadia mietti, eihän hän mahtanut mitään tuollaiselle ylivoimalle. Mitä itse olisin tehnyt hänen asemassaan? Olisin varmaan pelannut mukana ja esittänyt alistumista. Niin sen täytyi olla: Nocturno vain teeskenteli olevansa iloinen. Minun on autettava häntä!

 

 

Nadia halusi tehdä kaikkensa Nocturnon hyväksi ja alkoi selata Viton loitsukirjaa heti päästyään takaisin tämän asunnolle. - Hmmm, yritän löytää jotain keinoa, jolla vampirismin saa loitsittua pois, mutta tämä on niin vaikeaa. Teksti on yhtä sekasotkua...

 

 

Nadia ei pitänyt kirjasta eikä kirjakaan näköjään pitänyt Nadiasta, sillä se näpäytti tätä sormille.

 

 

 

 

Seuraavana päivänä Nadia katseli Viton Ouija-lautaa. - Tämän avulla Vito oli varmaankin yrittänyt selvittää asioita. Toimisikohan se minulle, hän aprikoi mielessään. Silloin laudan osoitin liikahti ja siirtyi itsestään kyllä-vastauksen päälle. - Ooh! Nadialta pääsi pieni huudahdus. Hän laittoi kätensä osoittimen päälle ja se alkoi siirtyä nopeasti kirjaimelta toiselle muodostaen sanoja ja lauseita.

 

 

 

Nadia oli hyvin hermostunut ja Vitokin meni vakavaksi kuultuaan, mitä Nadia oli saanut selville. Heidän tuli laittaa kirjansa päällekkäin pöydälle ja sen jälkeen astua kauemmaksi. Viton kirja oli paljon suurempi kuin Nadian ja kiemuraisin metallikoristein vahvistettu.

 

 

- Minusta on aina tuntunut siltä, että tämä kirja on elävä. Se ikään kuin huokailee, kun painan korvani sitä vasten, sanoi Vito. Sen sisältämistä kirjoituksista en kyllä ole tajunnut koskaan mitään.

- Ihan sama minulla, huudahti Nadia, minunkin kirjani teksti on vaikeaselkoista. Ikään kuin siitä puuttuisi sanoja taikka lauseita välistä.

 

 

 

- No niin, sinun vuorosi, sanoi Vito, laitahan kirjasi tämän päälle.

Nadia teki työtä käskettyä. Alkoi kuulua matalaa kumeaa rummutusta, joka voimistui vähitellen yhä äänekkäämmäksi. Ta-da-dam-tam-tam Ta-da-dam-tam-tam... Se tuntui tulevan kirjoista. Ne alkoivat täristä rummutuksen tahdissa.

 

 

 

Sitten Viton kirjan kansi näytti muuttuvan nestemäiseksi ja Nadian kirja näytti uppoavan sen sisään. Sokaisevan kirkkaat lieskat löivät kannen läpi ja rummutus pauhasi hypnoottisella rytmillä. TA-DA-DAM-TAM-TAM TA-DA-DAM-TAM-TAM! Pian kirjat peittyivät liekkeihin kokonaan. Nadian ja Viton silmiä häikäisi niin, etteivät he kyenneet katselemaan. He ymmärsivät, ettei kyseessä ollut mikään tavallinen tuli, koska se ei levinnyt huonekaluihin eikä savuakaan tullut.

 

 

Ilta oli jo hämärtynyt ennen kuin rummutus vaimeni ja tulenlieskat sammuivat. Pöytä oli vahingoittumaton. Nadia ja Vito katsoivat hämmästyneinä eteensä ilmestynyttä uutta kirjaa, joka lepäsi telineessä ja hehkui tulenpalavana. Sen ympärillä pörräsi mehiläisiä ja perhosia. Vito tuijotti kirjaa kuin hypnoosin vallassa.

 

 

Yhtäkkiä Vito näytti vaipuvan jonkinlaiseen transsiin. Hänen päänsä retkahti rintaa vasten ja hän näytti olevan kuin unessa. Olikohan Vito seissyt liian lähellä liekkejä? Nadia oli syvästi huolissaan.

- Mitähän seuraavaksi, hän ajatteli peloissaan.